Yritteliäät työttömät

Työttömien joukossa on paljon yritteliäitä, joita estää perustamasta yritystä se, että he joutuisivat ottamaan velkaa elääkseen alussa tuottamattoman yrityksen alkukuukaudet, jopa vuodet. Työttömyysavustus katkeaisi heti, kun rekisteröisi toiminimen. Starttirahaa tulisi sen puoli vuotta, mutta jos yritys olisi niitä hitaasti kasvavia sivutyöbisneksiä, kuten monet pienet yritykset ovat, starttirahaa tuskin jatkettaisiin toista puolivuotista, saati kolmatta – vaikka aluksi niin lupailtiinkin. Jos yritys tuottaa hyvin, ei yrittäjä enää avustusta tarvitse. Jos se tuottaa huonosti, se ei ilmeisesti sittenkään ollut elinkelpoinen yritys. Tai paremminkin: yrittäjäressukalla ei sittenkään taidot riittäneet. Näin hänelle sanotaan. Hän noudatti viranomaisten määräyksiä, teki kaiken heidän vaatimallaan tavalla, jotta saisi starttirahan. Nyt hän epäonnistuu, ja syyllinen on hän. Hän on pahimmassa tapauksessa velkaantunutkin, ja velat hänelle jää, vaikka tulot loppuvat. Hän joutuu ottamaan lisää lainaa, jos haluaa elää, odottaen liikevaihdon ja voittojen kääntyvän nousuun.

Kun hän lopulta luovuttaa ja myöntää, ettei hän onnistunut, hänen on täysin romutettava yrityksensä, jotta voisi saada työttömyysavustusta. Yksi yritys on taas kaadettu ja yksi velallinen lisää maksamassa pankeille tuottoisaa korkoa.

Myönnän, että käsitykseni suomalaisesta yrittämisestä on hatara ja yrittäjäkokemusta Suomesta ei lainkaan. Jos esitän virheellisiä olettamuksia, korjatkaa toki. Näin minä kuitenkin ehdottaisin, että yrittämistä helpotettaisiin Suomessa:

1. Pakolliset yrittäjäeläkemaksut olisi poistettava. Me olemme kaikki oikeutettuja kansaneläkkeeseen. On paljon ihmisiä, jotka eivät ole palkkatyössä, eivät yrittäjiä eivätkä työttömyystoimistossa kirjoilla. He ovat silti oikeutettuja kansaneläkkeeseen, kun saavuttavat tietyn iän. Miksi pakottaa yhden hengen yrittäjä maksamaan yksityisille eläkelaitoksille yrittäjäeläkkeestä, vaikka hänellä ei olisi sellaiseen varaa ja vaikka hän olisi täysin tyytyväinen siihen aikanaan tulevaan kansaneläkkeeseen tai vaikka hän ei aikoisi koskaan jäädä eläkkeelle?

2. Pakolliset vakuutusmaksut olisi poistettava. Niiden pitäisi olla yrittäjän omassa harkinnassa.

3. Ennakkoverotus – arvioverotus – olisi poistettava. Tässä asiassa saatan olla täysin väärässä; onko tämä yhä suomalainen käytäntö?

4. Työttömyysavustusta olisi jatkettava, kunnes yrittäjän voitot riittävät elämiseen ja mahdollisesti ositettuna sen jälkeenkin, kuten muidenkin osa-aikatyötä tekevien kohdalla tehdään.

5. Työntekijöiden palkkaaminen tulisi tehdä paljon vaivattomammaksi ja halvemmaksi. Suomessa valtio tuntuu yrittävän kaikin tavoin estää työttömien työllistymisen tekemällä heidän palkkaamisensa liian kalliiksi työnantajille; enkä nyt puhu palkkojen madaltamisesta, vaan pakollisten maksujen ja verojen huomattavasta laskemisesta tai poistamisesta. Täytyy olla jokin parempi keino rahoittaa ne asiat, jotka näillä nykyisillä pakkomaksuilla katetaan.

Advertisements

Tiedustelukäynti vai kuulustelu

Te, jotka olette olleet jo jonkin aikaa työttömyysavustuksella, työtä hakien, muistatteko ensimmäisen käyntinne työvoimatoimistossa? Onko montakin asiaa, jonka tekisitte toisin, jos menisitte vasta nyt kirjautumaan työnhakijaksi, tietäen kaiken, mitä nyt tiedätte työttömyysturvasta Suomessa?

Minä muutin Suomeen optimistisin odotuksin. Olin lukenut Suomen uutisia jo jonkin aikaa ja uskoin, että maassa vallitsi huutava työvoimapula. Arvelin, että iästäni huolimatta minulla olisi hyvä mahdollisuus työllistyä ahkeruuteni, työkokemukseni ja suomenkielisyyteni takia. Muualla asumisesta uskoin myös olevan hyötyä. Jätin siis työni, jolla olin itseni elättänyt toistakymmentä vuotta ja palasin kotimaahan.

Pari viikkoa lomailtuani menin työvoimatoimistoon. Kuvittelin asioiden sujuvan jotenkin siihen tyyliin, että ilmoitan olevani työnantajien saatavilla, työvoimatoimiston virkailija ilahtuu, ottaa yhteyttä listaan sopivista työnantajista ja minä aloitan kohta työt. Olin valmis tekemään monenlaista työtä, tietoisena puutteistani, mutta myös vahvuuksistani. Pidin itseäni edelleen kelvollisena työhön ja halusin auttaa kotimaatani sen painiskellessa työvoimapulassaan.

Toisin tietysti kävi. Asenteeni oli naiivi; sinä ymmärrät sen ja nyt ymmärrän minäkin. Ensimmäisessä haastattelussa minut rekisteröitiin työttömäksi, mikä merkitsi käytännössä sitä, että työvoimatoimisto harkitsisi, olinko oikeutettu työttömyysavustukseen – siis ei sitä, että olin uusi potentiaalinen työntekijä suomalaisille yrityksille. Työpaikan etsiminen minulle ei kiinnostanut haastattelijaani juuri lainkaan. Häntä kiinnosti, paljonko minulla oli säästöjä, oliko minulla mahdollisesti toiminimi ja olinko ollut kauankin yrittäjänä. Hän kysyi terveydentilastani, perhesuhteistani, työpaikoistani Suomessa silloin aikoinaan, 80- ja 90-luvuilla. Hän kysyi, aioinko jäädä Suomeen pysyvästi, eikä pitänyt vastauksestani, kun kerroin asiaan vaikuttavan muunmuassa sen, millaista Suomessa olisi asua – pompoteltaisiinko minua samalla tavalla kuin olin lukenut monia paluumuuttajia pompotellun. Virkailija näytti kyntensä siinä kohdassa, riemastui oikein, ja kirkaisi, että minulla näytti olevan Asenne.

Huomasin, että emme olleetkaan kaksi keski-ikäistä ihmistä keskustelemassa asiallisesti työllistymisvaihtoehdoista, vaan olimme kuvaannollisestikin pöydän eri puolilla. Hän piti itseään minua ylempiarvoisena ja minua loiseksi pyrkivänä luuserina. Hän ei kohdellut minua, kuten esimerkiksi yrityksen omistaja kohtelee ihmistä, jonka haluaa  tuovan arvokkaan työpanoksensa yritykselleen. Hän kohteli minua ensimmäisestä haastattelusta lähtien kuin yhteiskunnan ongelmajätettä – henkisesti sairasta asennevammaista – rikollista hyväksikäyttäjää.

Toivoisin, että kaikki me, jotka kirjoitamme ja puhumme kokemuksistamme työnhakijoina, nostamme yleistä tietoisuutta niin paljon, että työnhakijaksi – ei vaan, anteeksi, työttömäksi – rekisteröityvä tietää, mitä hänen kannattaa työvoimatoimistolle itsestään paljastaa, jottei ammu itseään jalkaan. “Minä haluan, että keskustelemme vapaasti ja kerrot itsestäsi” tarkoittaa: “Kerro minulle kaikki nyt, kun et vielä osaa olla varuillasi, jotta voimme käyttää kaikkea kertomaasi sinua vastaan.”

Minusta Suomen kansalaisella on oikeus saada tietoja itseään koskevista laeista ja säännöistä ennen kuin hän antaa virkailijalle henkilötietonsa. En kuitenkaan tiedä paikkaa, josta tietoa voisi saada anonyymisti. Työvoimatoimiston ja Kelan sivuilta löytyvää tietoa kannattaa lukea, mutta he eivät tietenkään mainosta sudenkuoppia. Monet ajautuvat keskustelupalstoille jouduttuaan ongelmiin. Harvaa kiinnostaa työttömän tilanne, ennenkuin itse kokee sen. Siksi useimmat oppivat kantapään kautta, mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä – ja silloin on jo liian myöhäistä.

Suomi ja muut maat

Menetin vähäksi aikaa motivaatiotani kirjoitella Suomen työttömyysturvan epäkohdista. Tämä tapahtui katsottuani pari televisiodokumenttia siitä, miten ihmiset raatavat joissakin maissa suunnilleen ruokapalkalla tuottaessaan luksustuotteita rikkaiden maiden ihmisille. Vaikka minulla ei tällä hetkellä olisi varaa ostaa luksustuotteita, asun kuitenkin maassa, jossa työttömänkin elintaso on käsittämättömän korkea verrattuna johonkin kaivostyöläiseen, jonka kallein omaisuus on vanhat lenkkarit ja joka haaveilee saavansa palkkakolikoistaan sen verran säästöön, että voi palata vaimonsa ja lastensa luo – haave, joka saattaa hänellä jäädä haaveeksi.

Kyllä se vähäksi aikaa vei tuulta purjeistani. Tuntuu itsekeskeiseltä puhua köyhyydestään, kun kuitenkin istuu oman pöydän ääressä omalla koneella, syötyään juuri aamiaisen, ja tilillä on vieläkin hiukan jäljellä siitä viidestäsadasta puhtaana käteen.

Toisaalta. Suomi on Suomi ja kehitysmaa on kehitysmaa. Suomi on pieni maa, eikä voi korjata koko maailman epäkohtia. Ehkä yksi keino korjata maailmaa olisi tehdä Suomesta esimerkkivaltio. Valtio, jossa kaikki voivat hyvin. Suomessa tuhannet voivat huonosti, tavarapaljoudestamme huolimatta. Jotkut sairastuvat ylensyönnistä ja työpaineista, jotkut työttömyyden mukanaan tuomasta ruokavalion köyhyydestä ja tarpeettomuuden tunteesta, mitä vielä pahentaa ympäristön asenteet. Työtä tekevät taistelevat palkkojensa ja etujensa nostamisesta, työttömät yrittävät tulla toimeen tuillaan ja tuntevat syyllisyyttä ja häpeää tilanteestaan ja pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Poliitikot ajavat asioita, jotka edistävät heidän omaa uraansa, kansalaisia ei kuunnella.

Mikä veisi paremmin voivaan yhteiskuntaan? Kansalaisen perusturva? Työajan lyhentäminen ja työn jakaminen tasaisemmin? Palkkojen madaltaminen, ensin virkamiehille ja kansan edustajille ja sitten yksityisen sektorin palkansaajille, aloittaen suurtuloisimmista? Yrittäjyyden helpottaminen? Verotuksen tekeminen reilummaksi? Yksi tie, mikä ei ainakaan johda hyvinvointiin, on työttömien työnhakijoiden syyllistäminen ja heidän pakottamisensa palkattomaan työhön.