Kotiapua

Sen sijaan, että työttömiä työnhakijoita pakotetaan jonninjoutavaan turhaan puuhasteluun, heidän pitäisi antaa auttaa paria vanhusta pitempiaikaisesti. Vaikka työtön ei olisi kouluttautunut hoitajaksi, hän osaa kuitenkin siivoilla ja käydä kaupassa tai muuta sellaista, joka auttaisi vanhuksia. Enkä tarkoita sitä, että hän menisi jonkun lähihoitajan mukana ja olisi siivoilevinaan ne muutamat minuutit, jotka hoitajan käyntiin kuluu. Ei, vaan pari pysyvää avustamissuhdetta, jotta voi kehittyä luottamusta ja jonkinlaista ystävyyttä. Ainakaan siitä ei olisi haittaa. Tietysti joku keksii sanoa, että työttömiin ei voi luottaa ja he varmaan kohtelisivat vanhuksia kaltoin. Just joo.

Toinen asia olisi se, että työtön tai muuten auttamishaluinen voisi käydä vanhusten luona ja jos siltä tuntuu, vanhus voisi maksaa kympin tai pari per käynti, mutta se ei olisi varsinainen työsuhde. Vähitellen, jos auttaja tulisi lähiseudulla tunnetuksi mukavana ja avuliaana avustajana, hän pystyisi ehkä jättäytymään sen työn varaan. Eihän viikossa tarvitsisi tienata kuin 130 euroa, kun jo olisi työmarkkinatukea paremmassa asemassa taloudellisestikin. Mutta tällaista kahdenkeskistä puuhaa halutaan paremminkin estää kuin tukea. Ja työtön ei voi aloittaa ‘oikeaa’ yritystä heti, koska se katkaisisi hänen työttömyystukensa, eikä kukaan elä ilman tuloja. Ei, työtön ei elä pelkällä työllä. Hänen vuokranantajansa vaativat rahaa, ei työn ilon nostattaman hymyn hehkua vuokralaisen naamalla. Ruokaa saa kaupasta vain rahalla. Polttoaine nousee bensapumpusta vain rahalla. Jos työttömälle sallittaisiin aikapankkiin työskentely, työllään voisi maksaa joitakin palveluita, mutta täysin ilman rahaa ei silti tule toimeen. Eikä työttömälle sallita aikapankkiin eikä osuuskuntaan työskentelyä, eikä satunnaisia ansioita, eikä mitään itsenäistä.

Miksi tuhlata työttömien työpanos ja samalla kiristää palkkaorjista viimeinenkin energianhippu? Onko tarkoitus tosiaan vain tuhota? Tuhota se hyvinvointi, joka meillä suomalaisilla vielä joku vuosikymmen sitten oli?

Advertisements

Vastuunpakoilu

Työtön työnhakija pakotetaan ilmaistöihin, tai paremminkin pyörittelemään peukaloitaan palkkatyöläisten jaloissa, ilman, että siitä olisi hyötyä kenellekään. Työkkärin työntekijä siirtää vastuun sosiaalitoimiston työntekijälle, joka laatii orjasopimuksen. Hän lähettää työnhakijan vanhainkodille ja sanoo, että mitä ‘työtä’ siellä tehdään, on vanhainkodin johtajan vastuulla. Ja koko orjuutus on hänen mukaansa työkkärin vastuulla, sossu vain laatii tuon paperin.

Uhri lähtee orjaksi. Mitään järkevää tekemistä ei ole tarjolla, ja jos olisi, se pitäisi teettää palkallisena. Eihän (muka) ole tarkoitus nakertaa kenenkään palkkatyöpaikkoja. Orja koettaa saada aikansa kulumaan joutavassa seisoskelussa, työttömyystukensa katkaisun uhalla. Vanhukset katsovat ihmetellen ja kysyvät, miksei hän tee mitään. Miksei hän osaa mitään? Onko hän ‘harjoittelija’?

Uhri haluaa vaihtaa joutavanpäiväisen pakkopuuhastelun johonkin järkevään tekemiseen, ja ehdottaa, että käy kotona asuvien vanhusten luona siivoilemassa, jotta he voivat asua kotonaan pitempään. Vanhainkodin johtaja kehottaa ottamaan yhteyttä sosiaalitoimistoon, koska hänellä ei ole valtuuksia päättää edes siitä, kuka lähetetään orjaksi vanhainkodille, saati kuka auttaa vanhuksia kotiin. Orja kirjoittaa sosiaalitoimistoon. Sieltä tulee vastaus, että sijaisuuksista päättää vanhainkodin johtaja ja vapaaehtoistyöhön pääsee hyväntekeväisyysyhdistysten kautta. Niihin on orja jo ottanut yhteyttä, ilman tulosta; vanhukset suhtautuvat arvellen kyseiseen apuun, vaikka sitä olisi tarjolla ja sille olisi tarvettakin.

Siis miten pääsee auttamaan vanhuksia heidän kotonaan, jotta he välttävät laitokseen joutumisen mahdollisimman pitkään ja työtön välttää päättömän orjapuuhastelun? Onko edes tarkoitus auttaa vanhuksia, auttaa ihmisiä työllistymään, antaa kunkin käyttää työpanoksensa hyödyllisesti? Onko tarkoitus laitostuttaa vanhukset, nujertaa työttömät ja tehdä rahaa yksityisille firmoille ja virkamiehille molemmilla? Niin monet saavat nyky-Suomessa toimeentulonsa toisten köyhyydestä.

Rikostoverit

Suomessa voi joutua palkattomaan työhön, ‘yhdyskuntapalveluun’, jos on tehnyt vakavaksi katsotun rikoksen, esimerkiksi ajanut autoa humalassa tai pahoinpidellyt jonkun törkeästi. Langetettua vankilatuomiota voi joissain tapauksissa lyhentää suostumalla yhdyskuntapalveluun. Rangaistusaika lyhenee, koska palkaton työ katsotaan kai vankeutta rankemmaksi rangaistukseksi.

‘Yhdyskuntaa palvelevaan’ ilmaistyöhön voidaan tuomita myös rangaistukseksi työttömyydestä. Työttömän rangaistus on muiden rikollisten rangaistusta kovempi, sillä se on pakkotyötä, orjuutta, ei vapaaehtoinen keino lyhentää vankilatuomiotaan.

Tietty osa nyky-Suomen valtaapitäviä haluaa siis nähdä työttömyyden suurena rikoksena. Rankaisukiimassaan he kuitenkin unohtavat muut syylliset tahot. Työtön on työtön siksikin, että kunta ei ole tarjonnut hänelle töitä vaikkapa siellä samaisella vanhainkodilla, jonne työttömyyteen syyllistynyt ryökäle nyt määrätään työntelemään pyörätuoleja työttömyyskorvauksensa menettämisen uhalla. Ja työvoimatoimistolla tietysti on tiedossaan sopivia työpaikkoja, eihän ‘työllistämisasiantuntija’ muuten vaatisi työttömälle rangaistusta uppiniskaisesta työttömyydestään. Työvoimavirkailija kuitenkin kieltäytyy tarjoamasta noita tiedossaan olevia töitä. Silti kuntaa eikä kunnan virkailijoita rangaista.

Onhan kunnilla tosin muutaman vuoden ollut sakkomaksu pitkäaikaiseen työttömyyteen syyllistyneistä kuntalaisista, mutta kunta saa sen anteeksi heti, kun tuomitsee työttömän orjatyöhön. Ja vanhainkodille jopa maksetaan pakkotyöllistämänsä työttömän siellä olosta. Näin rikostovereita palkitaan ja työttömyydestä kärsivää rangaistaan. Ikäänkuin työttömyys ei itsessään olisi riittävä rangaistus.

Pienyrittäminen

Moni työtön perustaisi yrityksiä, varsinkin yhden hengen, omaa työtään ja osaamistaan myyviä kotiyrityksiä, mutta eivät voi, koska siitä seuraisi heti työttömyystuen katkaiseminen. On helppo ynnätä yksi plus yksi ja tajuta, että yritys elättäisi vasta vähitellen, ja verotoimiston arvioverojen ja yrittäjäeläkelaitoksen ja vakuutusyhtiön ja pankkien ja muiden ahneiden takia yritys todennäköisemmin kaatuisi kuin kasvaisi. Siksi työtön ei yritä, vaikka osa-aikaisen yrityksen tuotto voisi vähitellen pienentää tukiosaa nollille. Tämä on valtava epäkohta. Syy tällaiseen tyranniaan ei voi olla kansantaloudellinen, vaan se on poliittinen. Minusta vaikuttaa, että se tosiaan tähtää pienen rikkaimmiston rikastumiseen ja kansan köyhdyttämiseen. Miksi muuten ihmisiä estettäisiin tekemästä työtä? Ja nostan hattua niille, jotka kaikesta huolimatta onnistuvat pyörittämään pienyrityksiä voitokkaasti. Minäkin tein niin ulkomailla, jossa yrittämistä arvostettiin, ja ainakin se sallittiin.

tyonaytteita

Orjuuden hyötyjä

Havahduin aamuyöstä muistoon muutaman vuosikymmenen takaa, kun minäkin olin orjuuttajana. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut häpeää siitä. Teinhän vain työni.

Pikkukylälle oli saatu rakennettua kaksiosastoinen työkeskus. Puutyöosastolla väsättiin yllättävän käyttökelpoisia huonekaluja, ja tekstiiliosastolla räsymattoja ja poppanoita. Niitä myytiin työkeskuksen myymälässä, ja kauppa kävi vilkkaasti, koska hinnat pidettiin kilpailukykyisinä. Tuotteita teki pieni porukka, joista suurin osa oli määritelty kehitysvammaisiksi, muutama oli juonut itsensä tärviölle ja jollekin oli virallisesti määritelty mielenterveysongelma. Kaikkien heidän rangaistuksenaan oli pakkotyö. Viisi päivää viikossa, olikohan se kahdeksasta kolmeen, he puursivat töissä ja saivat perjantaisin palkakseen muutaman markan. Työkeskuksen kaksi ohjaajaa, keittiötyöntekijä ja esimies nauttivat hyvää palkkaa etuineen.

Aina silloin tällöin joku esitti kysymyksen, miksi he eivät saa palkkaa. Toinen kysyi, miksi heidän oli pakko tulla töihin. Minulle nuo kysymykset olivat vain työn muutamia huonoja puolia – tai ei oikeastaan, olihan minulla syytä olla tyytyväinen omasta osastani, joten välitinkö heidän pakko-orjuudestaan. Tuskin. Se oli minulle vain työpaikka. En tullut edes ajatelleeksi paneutua ohjattavieni elämään ihmisenä ihmiselle. Joku, jossain, oli suunnitellut systeemin, minä sain siltä palkkani, eikä muiden tilanne kovasti kiinnostanut.

Miksi näin? Miksi rakentaa liian kallis rakennus, jonka toiminta perustui siihen, että vammaisia käytettiin ilmaistyöhön? Kenen etua se ajoi? No, henkilökunnan, tietysti, mutta tuskin kuntakaan siitä paljon hyötyi, koska tuotteiden hinnat olivat niin alhaalla, eikä tuotantovauhti päätä huimannut. Joku orjista mukautui tilanteeseen ja väitti nauttivansa työstään. Mutta miksi kaikki pakotettiin mukaan? Me neljä nyljimme toimeentulomme heidän selkänahastaan ja olimme vapaita lähtemään, kun saimme tarpeeksemme. Heille pelastus oli vain vanhuuseläkkeelle pääseminen.

Miksei voitu käyttää jotain jo olemassa olevaa kunnan omistamaa tilaa (niitäkin oli saatavilla), laittaa sinne muutama kangaspuu pystyyn ja antaa ne käyttöön niille, jotka halusivat tulla ja kutoa. Tuotteita olisi sitten voinut myydä, jos kutoja niin halusi, ja hän olisi itse saanut myyntihinnan, tai ainakin ison osan siitä. Se olisi kuntouttanut paremmin kuin toimiminen pakko-osana koneistossa ilman mitään hyötyä itselle.

No, kohtalo kouluttaa. Nyt olen itse orjana. Pahimmassa tapauksessa minua käytetään aktivoimaan vanhuksia toimintaan, johon heillä ei itsellään ole mitään innostusta, eli olisin orjuuttajana, taas, nyt vaan ilman palkkaa. Siitäpähän sain. Varmaan seuraavana on omien orjuuttajieni vuoro.

Eli niitä hyötyjä:
– Oppii empatiaa muita sorrettuja kohtaan.
– Oppii arvostamaan niitä päiviä, jolloin ei ole orjana.

Muuta hyötyä ei nyt tule mieleeni.