Orjuuden hyötyjä

Havahduin aamuyöstä muistoon muutaman vuosikymmenen takaa, kun minäkin olin orjuuttajana. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut häpeää siitä. Teinhän vain työni.

Pikkukylälle oli saatu rakennettua kaksiosastoinen työkeskus. Puutyöosastolla väsättiin yllättävän käyttökelpoisia huonekaluja, ja tekstiiliosastolla räsymattoja ja poppanoita. Niitä myytiin työkeskuksen myymälässä, ja kauppa kävi vilkkaasti, koska hinnat pidettiin kilpailukykyisinä. Tuotteita teki pieni porukka, joista suurin osa oli määritelty kehitysvammaisiksi, muutama oli juonut itsensä tärviölle ja jollekin oli virallisesti määritelty mielenterveysongelma. Kaikkien heidän rangaistuksenaan oli pakkotyö. Viisi päivää viikossa, olikohan se kahdeksasta kolmeen, he puursivat töissä ja saivat perjantaisin palkakseen muutaman markan. Työkeskuksen kaksi ohjaajaa, keittiötyöntekijä ja esimies nauttivat hyvää palkkaa etuineen.

Aina silloin tällöin joku esitti kysymyksen, miksi he eivät saa palkkaa. Toinen kysyi, miksi heidän oli pakko tulla töihin. Minulle nuo kysymykset olivat vain työn muutamia huonoja puolia – tai ei oikeastaan, olihan minulla syytä olla tyytyväinen omasta osastani, joten välitinkö heidän pakko-orjuudestaan. Tuskin. Se oli minulle vain työpaikka. En tullut edes ajatelleeksi paneutua ohjattavieni elämään ihmisenä ihmiselle. Joku, jossain, oli suunnitellut systeemin, minä sain siltä palkkani, eikä muiden tilanne kovasti kiinnostanut.

Miksi näin? Miksi rakentaa liian kallis rakennus, jonka toiminta perustui siihen, että vammaisia käytettiin ilmaistyöhön? Kenen etua se ajoi? No, henkilökunnan, tietysti, mutta tuskin kuntakaan siitä paljon hyötyi, koska tuotteiden hinnat olivat niin alhaalla, eikä tuotantovauhti päätä huimannut. Joku orjista mukautui tilanteeseen ja väitti nauttivansa työstään. Mutta miksi kaikki pakotettiin mukaan? Me neljä nyljimme toimeentulomme heidän selkänahastaan ja olimme vapaita lähtemään, kun saimme tarpeeksemme. Heille pelastus oli vain vanhuuseläkkeelle pääseminen.

Miksei voitu käyttää jotain jo olemassa olevaa kunnan omistamaa tilaa (niitäkin oli saatavilla), laittaa sinne muutama kangaspuu pystyyn ja antaa ne käyttöön niille, jotka halusivat tulla ja kutoa. Tuotteita olisi sitten voinut myydä, jos kutoja niin halusi, ja hän olisi itse saanut myyntihinnan, tai ainakin ison osan siitä. Se olisi kuntouttanut paremmin kuin toimiminen pakko-osana koneistossa ilman mitään hyötyä itselle.

No, kohtalo kouluttaa. Nyt olen itse orjana. Pahimmassa tapauksessa minua käytetään aktivoimaan vanhuksia toimintaan, johon heillä ei itsellään ole mitään innostusta, eli olisin orjuuttajana, taas, nyt vaan ilman palkkaa. Siitäpähän sain. Varmaan seuraavana on omien orjuuttajieni vuoro.

Eli niitä hyötyjä:
– Oppii empatiaa muita sorrettuja kohtaan.
– Oppii arvostamaan niitä päiviä, jolloin ei ole orjana.

Muuta hyötyä ei nyt tule mieleeni.

Advertisements

Your comment - Sinun kommenttisi

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s