Kävipä säkä

Paluumuuttajalle Suomessa asuminen on edelleen kuin elämysmatkailua. En kadu päätöstäni palata kotimaahan, koska täällä olen kokenut onnellisuutta, jota vain Suomessa voi kokea, jos on suomalaiseksi syntynyt. Suomen luonto ja suomen kieli ovat ne ihanimmat asiat minulle. Ja se suomalainen mentaliteetti; on hupaisaa katsoa muita ihmisiä kuin itseään peilistä.

Mutta taloudellisesti Suomesta lähtö juuri 90-luvun alun (tahallisesti aiheutetun?) laman alta oli onnekas päätös. Irtisanouduin kehitysvammaisten orjuuttajan työstäni ja läksin. Myöhemmin kuulin tuon laitoksen joutuneen lopettamaan toimintansa. Olisinkohan jo silloin joutunut työttömäksi, kuten niin monet muut 90-luvun suomalaiset? Sen sijaan läksin tekemään työtä, yrittämään, ja pystyin palattuani hyödyntämään nekin pienet säästöt oman kodin ostossa.

Muualla käyneenä näen myös suomalaisen virkamiestyrannian selkeämmin kuin jos en olisi koskaan ollut poissa. Ihmisten eriarvoistaminen, velkaannuttaminen, orjuuttaminen, valvonta, rankaisu ja ylityöllistäminen ovat kai globaali trendi, mutta Suomessa taitaa olla lisäksi jokin sisäsyntyinen yltiötottelevaisuusgeeni, joka tekee näppärästi tehokyykyttäjiä. Ja sama ominaisuus on meissä alamaisissa. Olemme helppoa riistaa. Uikutamme ehkä hiukan, mutta alistumme lopulta. Alistumisellamme ostamme lisäaikaa orjuuteemme ja köyhyyteemme. Moni on alistunut kuoliaaksi asti. Olisiko parempi kuolla alistumalla vai vapauteen pyrkien? Haluaisin vielä joskus asua vapaassa Suomen maassa. En näe siihen muuta mahdollisuutta kuin koko kansan yhteistyön.

Työnantaja vai asiakas

Ennen oli kunnalliset kodinhoitajat, jotka kävivät apua tarvitsevien kuntalaisten kotona ja auttoivat monella tavalla. Nyt on jo ties kuinka kauan ollut tämä outo systeemi, jossa avustettavat kyllä edelleen etsitään kunnan kautta, mutta vammainen sitten onkin olevinaan se ‘työnantaja’, ja kunta vain ‘avustaa rahallisesti’.

Missä mielessä vammainen olisi työnantaja ja miksi tällainen systeemi on luotu? Vammainen avustettava ei laadi työpaikkailmoitusta, ei ota vastaan hakemuksia, eikä usein edes näe saapuneita hakemuksia eikä hakijoiden ansioluetteloita. Häntä ei katsota päteväksi edes tarkistamaan, millaisia ihmisiä hänen tulee kotiinsa päästää. Hänelle sallitaan vain summittainen ensivaikutelma muutaman minuutin tapaamisen perusteella, ja koska hakijoita ei yleensä kovin paljon tällaisiin hommiin ole (ymmärrettävästi), hän hyväksyy hakijan, jos hakija suurin piirtein pysyy tolpillaan ja saa sanan suustaan eikä haise kuin kapakkarotta. Avustajan palkka ei tule hänen (avustettavan) taskustaan, palkanlaskennan suorittaa kunta, tai sen ollessa kyvytön siihenkin, sen tekee ostopalveluna tilitoimisto. Siinä välissä voi puuhata vielä joku toinen yksityinen hoivafirma tai parikin. Vammainen ei päätä avustustuntien maksimimääristä, mutta voi lähettää avustajan kotiin ennen aikojaan, jolloin avustajan matkakulujen osuus päivän palkkakillingeistä nousee älyttömiin prosentteihin.

Miten vammaista voidaan kutsua ‘työnantajaksi’? Onko se siksi, että kunnan tai tilitoimiston vastuu palkanmaksusta ja muista työhön liittyvistä asioista saataisiin siirrettyä muualle? Halutaanko saada näyttämään, että nämä henkilökohtaiset avustajat eivät oikeasti olekaan kunnan palkkalistoilla, vaikka heidän palkkansa tuleekin veronmaksajilta? Millä nimikkeellä nuo palkkakulut lienevät kunnan kirjanpidossa?

Nimellisesti tässä kannustetaan vammaisten itsenäisyyttä, mutta onko tämä sitä? Kysytäänkö avustajaa tarvitsevalta, haluaako hän ottaa työnantajan vastuun? Joku varmaan on siihen halukaskin, mutta siinä tapauksessa hänellä pitäisi olla oikeus pitää nyörit käsissään koko prosessin ajan ja kunta tosiaan vain maksaisi tarvittavat rahat hänelle. Kuvittelen kuitenkin, että monen vammautuneen elämässä jonkun työllistämisen, työpaikkailmoittelun, haastattelujen, tuntilistojen suunnittelun ja palkanmaksun koukerot eivät ole asioita, joihin hän haluaisi rajoittuneet voimavaransa käyttää.

Työntekijän kannaltakin tämä on kömpelö systeemi. Hän ei voi elää muutaman työtunnin tuloilla, joten hän joutuu hakemaan muutakin työtä. Hänen omalle vastuulleen sitten jää monen työpaikan yhteensovittaminen. Ei ihme, että henkilökohtaista avustajaa on vaikea löytää. Silti se on työtä, jota suurin osa työttömistä työnhakijoista muuten voisi tehdä. Nykyisellään tämä ei toimi oikein kenenkään kannalta.

Orjuus estää työnsaantia

Havaitsin juuri, tai oikeastaan joku toinen siitä puhui ja minä tajusin sen olevan totta; orjatyö heikentää työnsaantimahdollisuuksia. Ajatelkaapa pientä kuntaa, jossa lähes ainut mahdollinen työpaikka löytyy vanhainkodilta hoitajana, avustajana, siivoojana tms. Kun sen laitoksen johtaja on (kuulemma ilman sanansijaa, pakotettuna – uskokoon ken tahtoo) pitänyt sinua orjana muutaman kuukauden, hän ei todennäköisesti enää sinua palkkaa töihin. Hän on nähnyt sinut pyörittelemässä peukaloitasi oudossa toimettoman orjan roolissa ja se saattoi saada hänet pitämään sinua tyhmänä tai työkyvyttömänä. Raivosi orjuutustasi kohtaan saattoi vaikuttaa hänestä oudolta, koska hänen näkökulmastaanhan he vain ‘auttoivat’ sinua työtönparkaa ‘elämänhallinnassasi’. Ja jos hän näkee noiden kliseiden läpi, hän voi pelätä, että palkattuna ottaisit menetettyjä rahojasi takaisin pitämällä maksimisaikut maanantaisin ja perjantaisin ja ehkä toimisit minimivaihteella ja tekisit ‘virheitä’ aina, kun pystyisit. Eli hänen oma syyllisyydentuntonsa estää häntä palkkaamasta sinua.

Mielelläni näkisin todistettavan, että olen väärässä. Se sujuu kätevimmin palkkaamalla minut.