Keppejä ja porkkanoita

Työttömyystoimistojen virkailijoille aletaan maksaa tulospalkkioita, jos pitkään työttömänä ollut löytää työpaikan. Joitakin vuosia on ollut käytössä palkkatuki, joka maksetaan työnantajalle, joka tarjoaa työpaikan pitkään työttömyydestä kärsineelle. Tuota tukea on viime aikoina ollut vaikea saada. Vedotaan rahapulaan. Nyt aletaan maksaa työttömyystoimistoille, työnantajien sijaan.

Hetkinen, miten tämä nyt menee. Kuka kärsii työttömän työttömyydestä? Työtön itse. Työnantajille on hyvä, että on aina työtöntä työreserviä pitämässä palkkoja alhaalla ja takaamassa työntekijän löytymisen, jos sellaista joskus tarvitaan. Työttömyystoimistoille on välttämätöntä, että on mahdollisimman suuri työttömyys, koska muutenhan koko virasto olisi tarpeeton. No, on ehkä nytkin, mutta silloin vielä selvemmin.

Työtön on siis se, joka kärsii. Hän kärsii tulojen puutteesta, ympäristön arvostuksen puutteesta, taitojensa vanhenemisesta, köyhyydestä. Hänellä ei ole varaa hoitaa itseään sairauksistaan. Hänen lapsensa kärsivät köyhyydestä. Häntä pakotetaan orjatyöhön ja kaikenlaisiin nöyryyttäviin puuhasteluihin, joista ei ole hänelle hyötyä ja joihin kulkeminen maksaa.

Jotakuta siis tulisi rangaista siitä, että työttömän niskaan on sälytetty tuo raskas taakka, työttömyys. Eikö? Onko rangaistu työttömyystoimistoja? Ei. Onko rangaistu työnantajia? Ei. On rangaistu työttömiä itseään siitä, että virkailija ei ole osannut löytää hänelle työpaikkaa ja siitä, että työnantaja ei ole häntä palkannut. Siis uhria rangaistaan.

Nyt aletaan maksaa palkkiota, kun työtön löytää töitä. Ei, ei makseta uhrille siitä, että hän nyt lopulta suostuu luopumaan kärsimyksestään. Ei makseta työnantajalle, että hän nyt tarvitsee työntekijän ja päätti palkata pitkään työttömänä olleen ihmisen. Vaan maksetaan virkailijalle, jonka osuus on ollut uhkailla, pelotella, pakottaa, nöyryyttää, rangaista, vähätellä ja syytellä työtöntä.

Jos tämä ei ole vääristynyttä, niin mikä sitten? Työttömästä kansalaisesta käydään taas uudella tavalla kauppaa ilman, että hän itse siitä mitään hyötyy. Tässä palkitaan noita diktatuurin menetelmiä: pakottamista, uhkailua, rankaisemista jne.

 

Advertisements

Perustuki

Haluaisin ehdottaa, että ne yli 50-vuotiaat, jotka haluaisivat jättää turhat ‘työllisyys’kurssit ja muut hömpötykset nuoremmille, voisivat anomuksestaan muuttaa työttömyyskorvauksensa vielä nykyistä työmarkkinatukea hiukan pienemmäksi summaksi, mutta saisivat sitten rauhassa keskittyä eläkeiän odottamiseen ja mahdollisten työpaikkojen hakemiseen. Kaikki tämä turha kiusaaminen turhauttaa sitä enemmän, mitä epätodennäköisempää on, että koskaan enää tässä maassa työllistyisi. Ei siksi, ettei pystyisi töihin yhtä hyvin kuin ennenkin, vaan siksi, että työpaikkoja on niin vähän ja nuorempia työnhakijoita niin paljon.

Kun on oppinut kitkuttelemaan viissatasella kuussa muutaman vuoden, voisi jatkaa samaa vaikka neljälläsadalla eurolla. Jos saisi olla rauhassa työttömyystoimiston tyrannian ‘toimenpiteiltä’, tuon hinnan mielellään maksaisi.

Jos työnestotoimistossa olisi töissä ihmisiä, robotisoituneiden, työuupuneiden sosionomien sijaan, voisin kuvitella, että halukkaille voitaisiin sallia tällainen tervetullut ‘väliinputoaminen’ ja ‘syrjäytyminen’ toimenpidemarkkinoilta. Taitaa kyllä olla niin, että tällainen ehdotus olisi turha. Kun on kerran ylempi taho antanut säännön, sitä pitää noudattaa ainakin sataprosenttisesti, jos ei keksi, miten voisi kumartaa lain edessä vielä syvemmälle.

Urakkatyötä Kelaan

Toimeentulon saajat kertovat, että tuen hakemisen siirtäminen Kelaan ei ole oikein toiminut. Päätökset usein viivästyvät ja ovat virheellisiä. Käsittelijöitä ei enää palkata virkasuhteeseen vaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Ja kun yhden käsittelijän työsuhde loppuu, otetaan tilalle uusi. Syyksi annetaan, että henkilö ei ollut sopiva tehtävään.

Potkut saanut saattoi olla tunnollinen ja empaattinen, eli helmi tuensaajan näkökulmasta. Hän ei kuitenkaan käsitellyt yhtä monta hakemusta päivässä kuin virkasiskonsa. Siksi hän sai itse kenkää.

Entä jos voisi halutessaan valita, työskenteleekö urakkapalkalla vai kuukausipalkalla? Ahneet ja itsekkäät virkailijapsykopaatit saattaisivat ilahtua urakkapalkasta, koska he osaavat suoltaa tukipäätöksiä sen enempää ajattelematta, nopeasti. Lähimmäisrakkaat virkailijat taas voisivat valita urakkatyön irtisanomisensa sijaan. He haluavat olla avuksi köyhille kansalaisille ja ottavat mieluummin takkiinsa oman palkkansa pienentymisen muodossa kuin ryhtyvät suoltamaan hihastaan standardipäätöksiä kaikille. Kuukausipalkka olisi vaihtoehto myös, ja sen valitsisivat ne, jotka eivät ole erityisen eettisiä eivätkä kovin nopeita tuensuoltorobottejakaan.

Eikö tämä olisi kaikkien etu?

Kun pikaratkaistut hakemukset tulisivat takaisin, ne voitaisiin sitten antaa noille tunnollisille uudestaan läpikäytäväksi, koska heidän palautusprosenttinsahan on pienempi.

158 000 on 39%

Ylenanto tuli pläjäyksessään paljastaneeksi, että ainakin jonkun tilastoijan mukaan 158 000 aktiivimallin leikkurin uhria tarkoittaa 39 prosenttia kaikista työttömistä. Tuosta voi laskea, että työttömiä olisi ainakin yli 400 000, ei alle 300 000, kuten on väitetty.

158 000 ihmisen työmarkkinatuki on pudotettu 518 eurosta 492 euroon.

Työministeri Lindström sanoo: “…moni on joutunut korvausleikkurin kohteeksi. Se johtuu tietysti siitä, että aika vähän on saatu lisättyä aktiivimallin mukaisia toimenpiteitä.”

Eli leikkaamisetko eivät johdukaan siitä, että työpaikkoja ei ole, vaan siitä, että ei ole järjestetty tarpeeksi ‘toimenpiteitä’, eli ‘kuntouttavaa työtoimintaa’, palkatonta orjatyötä, turhia kursseja orjatöineen, ‘elämänhallinnan’ opetusta ynnä muuta sellaista turhaa ja kallista?

Jokainen ymmärtää, että se että työttömät työnhakijat eivät ole menneet töihin, johtuu siitä, että työpaikkoja ei ole ja olemattomiin työpaikkoihin ei noin vain mennä. Työttömiä rangaistaan siitä, että työpaikkoja ei ole olemassakaan. Voisihan sitä ilmoittautua ‘töihin’ kunnan sosiaalitoimistoon ja istua aulassa sen kuusi tuntia. Jos töitä ei anneta, onko se työn odottajan vika? Käy siellä istumassa kolmena päivänä sen kuusi tuntia, niin tulee ‘aktiivimalli’ täytettyä.

ominluvintöihin

Anteeksi vammaiset

Kansalaisten orjuuttaminen on edennyt Suomessa hitaasti, ihmisryhmä kerrallaan. Jotain, mihin koko kansaa ei pystyisi alistamaan yhdellä rysäyksellä, saavutetaan salavihkaa, pikkuhiljaa.

Olin itsekin orjuuttaja 90-luvun alussa. “Tottelin vain esimiehiäni.” Hakiessani käsityöohjaajan paikkaa korpikylän työkeskuksessa en tuntenut halua orjuuttaa ketään. Se vaan oli työ, jota arvelin osaavani tehdä, syrjäisellä paikkakunnalla, kehitysvammaisten parissa – luultavasti helppo saada. Ja sainkin.

Työkeskuksessa kävi parikymmentä kunnan kehitysvammaiseksi, alkoholistiksi tai mielenterveyskuntoutujaksi määriteltyä kuntalaista. Luulin aluksi, että he tulivat töihin mielellään. He kutoivat mattoja ja poppanaliinoja, neuloivat, ja puutyöpuolella rakensivat huonekaluja. Tuotteita myytiin työkeskuksen pikku myymälässä ja tilaustöitäkin otettiin vastaan. Tuotteiden laatua kehuttiin. Hinnat voitiin pitää kilpailukykyisinä, kun oli palkkakulut vain kahdelle ohjaajalle, siivoojalle ja esimiehelle.

Vammaisiksi luokitellut saivat joka perjantai lapaseensa muutaman markan. Hämärä muistoni on, että mielenterveyskuntoutujalle maksettiin eniten, koska hän paiski töitä normaaliin tahtiin, mutta ‘palkka’ jäi muutamaan kymmeneen markkaan viikossa. Muut olivat kuka enempi, kuka vähempi tuotteliaita. Heille taskurahaksi kilautettiin muutama markka ja kehuttiin ahkeruutta ja työn laatua.

Vähitellen minulle selvisi, että vapaaehtoisesti siellä oli työssä vain muutama. Muut oli pakotettu sinne. En tiedä, mitä kiristyskeinoja käytettiin. On vaikea ajatella, että heiltä olisi katkaistu vammaistuki tai mikä heidän avustuksensa nimi tuolloin oli. Tuskin heitä olisi käyty raastamassa kotoaan. Ei heitä olisi viety putkaan eikä mielisairaalaan. Vai olisiko? Olisiko pullikoija pakkolääkitty tottelevaiseksi? Olisiko hänet suljettu vammaislaitokseen? He kaikki arvostivat sitä vähäistäkin itsenäisyyttä, mitä heillä vielä oli.

Millä keinoilla heidät töihin tuotiin, sitä en paljon pohtinut silloin. Sainhan itse ihan hyvää palkkaa. Tuotteiden myynti ei kattanut neljän ihmisen palkkaa, mutta jos nuo myyntitulot olisi jaettu tuotteiden valmistajien kesken, ja jos työkeskus olisi ollut paikka, jonne olisi saanut vapaaehtoisesti tulla hiukan tienaamaan ja oppimaan, se olisi saattanut tarjota tien ‘oikeaan’ työllistymiseen ainakin muutamille heistä. Tuollaisenaan se kuitenkin oli neljän kunnan työntekijän suojatyöpaikka ja vammaisille se oli pakkotyölaitos. Nöyryyttävä, raivostuttava pakkotyölaitos.

Siitä on jo melkein kolmekymmentä vuotta. Jotkut noista orjuudessa ahertavista ovat varmaan jo haudassa. Niiltä, jotka vielä elävät, haluaisin pyytää anteeksi sokeuttani. Otin osaa heidän ihmisoikeuksiensa riistoon, enkä edes välittänyt. Nyt minua ja puolta miljoonaa muuta tervettä, työkykyistä taviskansalaista ollaan orjuuttamassa. Välittääkö kukaan meistä? Mikä ihmisryhmä on seuraavana? Jaksammeko kohta enää itsekään välittää? Miten kauan ja miten tehokkaasti on tavallista ihmistä nöyryytettävä, kiristettävä, painostettava, uhkailtava, rangaistava ja syyllistettävä ennen kuin hänen omanarvontuntonsa rippeetkin saadaan riekaloitua niin, että hän alistuu tahdottomaksi, nöyräksi holhokiksi?

Virsi huonolle hallinnolle

Juolahti mieleeni pohtia, kumpi näistä tilanteista on totuus ajasta, jossa elämme, ja kumpi olisi surullisempi vaihtoehto:

a) Suomalaiset poliitikot ja virkamiehet eivät ymmärrä, mihin ovat kansaamme ajamassa toteuttaessaan ulkomaisten käskyttäjien komentoa kurjistaa meidät, vaan luulevat toimivansa yhteiseksi hyväksi?

b) Suomalaiset poliitikot ja virkamiehet ymmärtävät kyllä, mihin ovat kansaamme ajamassa toteuttaessaan ulkomaisten käskyttäjien komentoa kurjistaa meidät, ja tekevät se pahuuttaan ja ahneuttaan?

Luterilaisen kirkon virsikirjan aikaisemmissa versioissa oli nykytilannetta hyvin kuvaava virsi, numero 440:

1. Jo vääryys vallan saapi
se huutaa taivaaseen,
se turmaa ennustaapi
vie kansat kurjuuteen.
Ken Herran oikeutta
nyt täällä julistaa,
ja ken vanhurskautta
nyt tahtois puolustaa?

2. Nyt viekas vilppi täällä
on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä
ja vääryys voimissaan.
Ei kuulla kurjan ääntä
ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää
vääryyttä puoltamaan.

3. Kas, köyhän leivän syövät
nuo jumalattomat.
He viatonta lyövät
ja häntä vainoovat.
He kurjaa ahdistaapi
kuin käärme kiukussa,
korvansa tukkeaapi
tuon raukan huudoilta.

4. He armotonna veivät
osuudet orpojen.
He söivät lesken leivät,
on Herra nähnyt sen.
Hän vanhurskaasti kostaa
vääryydentekijät,
rankaisee ansiosta
nuo viekkaat ryöstäjät.

5. Vaan voitonpäivän kerran
vaivaiset näkevät,
vanhurskaus kun Herran
lyö väärät, väkevät.
Oi Herra, voimas näytä,
kansaasi armahda
ja hurskaan pyynnöt täytä
ja päästä vaivasta.