Perustuki

Haluaisin ehdottaa, että ne yli 50-vuotiaat, jotka haluaisivat jättää turhat ‘työllisyys’kurssit ja muut hömpötykset nuoremmille, voisivat anomuksestaan muuttaa työttömyyskorvauksensa vielä nykyistä työmarkkinatukea hiukan pienemmäksi summaksi, mutta saisivat sitten rauhassa keskittyä eläkeiän odottamiseen ja mahdollisten työpaikkojen hakemiseen. Kaikki tämä turha kiusaaminen turhauttaa sitä enemmän, mitä epätodennäköisempää on, että koskaan enää tässä maassa työllistyisi. Ei siksi, ettei pystyisi töihin yhtä hyvin kuin ennenkin, vaan siksi, että työpaikkoja on niin vähän ja nuorempia työnhakijoita niin paljon.

Kun on oppinut kitkuttelemaan viissatasella kuussa muutaman vuoden, voisi jatkaa samaa vaikka neljälläsadalla eurolla. Jos saisi olla rauhassa työttömyystoimiston tyrannian ‘toimenpiteiltä’, tuon hinnan mielellään maksaisi.

Jos työnestotoimistossa olisi töissä ihmisiä, robotisoituneiden, työuupuneiden sosionomien sijaan, voisin kuvitella, että halukkaille voitaisiin sallia tällainen tervetullut ‘väliinputoaminen’ ja ‘syrjäytyminen’ toimenpidemarkkinoilta. Taitaa kyllä olla niin, että tällainen ehdotus olisi turha. Kun on kerran ylempi taho antanut säännön, sitä pitää noudattaa ainakin sataprosenttisesti, jos ei keksi, miten voisi kumartaa lain edessä vielä syvemmälle.

Advertisements

Urakkatyötä Kelaan

Toimeentulon saajat kertovat, että tuen hakemisen siirtäminen Kelaan ei ole oikein toiminut. Päätökset usein viivästyvät ja ovat virheellisiä. Käsittelijöitä ei enää palkata virkasuhteeseen vaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Ja kun yhden käsittelijän työsuhde loppuu, otetaan tilalle uusi. Syyksi annetaan, että henkilö ei ollut sopiva tehtävään.

Potkut saanut saattoi olla tunnollinen ja empaattinen, eli helmi tuensaajan näkökulmasta. Hän ei kuitenkaan käsitellyt yhtä monta hakemusta päivässä kuin virkasiskonsa. Siksi hän sai itse kenkää.

Entä jos voisi halutessaan valita, työskenteleekö urakkapalkalla vai kuukausipalkalla? Ahneet ja itsekkäät virkailijapsykopaatit saattaisivat ilahtua urakkapalkasta, koska he osaavat suoltaa tukipäätöksiä sen enempää ajattelematta, nopeasti. Lähimmäisrakkaat virkailijat taas voisivat valita urakkatyön irtisanomisensa sijaan. He haluavat olla avuksi köyhille kansalaisille ja ottavat mieluummin takkiinsa oman palkkansa pienentymisen muodossa kuin ryhtyvät suoltamaan hihastaan standardipäätöksiä kaikille. Kuukausipalkka olisi vaihtoehto myös, ja sen valitsisivat ne, jotka eivät ole erityisen eettisiä eivätkä kovin nopeita tuensuoltorobottejakaan.

Eikö tämä olisi kaikkien etu?

Kun pikaratkaistut hakemukset tulisivat takaisin, ne voitaisiin sitten antaa noille tunnollisille uudestaan läpikäytäväksi, koska heidän palautusprosenttinsahan on pienempi.

158 000 on 39%

Ylenanto tuli pläjäyksessään paljastaneeksi, että ainakin jonkun tilastoijan mukaan 158 000 aktiivimallin leikkurin uhria tarkoittaa 39 prosenttia kaikista työttömistä. Tuosta voi laskea, että työttömiä olisi ainakin yli 400 000, ei alle 300 000, kuten on väitetty.

158 000 ihmisen työmarkkinatuki on pudotettu 518 eurosta 492 euroon.

Työministeri Lindström sanoo: “…moni on joutunut korvausleikkurin kohteeksi. Se johtuu tietysti siitä, että aika vähän on saatu lisättyä aktiivimallin mukaisia toimenpiteitä.”

Eli leikkaamisetko eivät johdukaan siitä, että työpaikkoja ei ole, vaan siitä, että ei ole järjestetty tarpeeksi ‘toimenpiteitä’, eli ‘kuntouttavaa työtoimintaa’, palkatonta orjatyötä, turhia kursseja orjatöineen, ‘elämänhallinnan’ opetusta ynnä muuta sellaista turhaa ja kallista?

Jokainen ymmärtää, että se että työttömät työnhakijat eivät ole menneet töihin, johtuu siitä, että työpaikkoja ei ole ja olemattomiin työpaikkoihin ei noin vain mennä. Työttömiä rangaistaan siitä, että työpaikkoja ei ole olemassakaan. Voisihan sitä ilmoittautua ‘töihin’ kunnan sosiaalitoimistoon ja istua aulassa sen kuusi tuntia. Jos töitä ei anneta, onko se työn odottajan vika? Käy siellä istumassa kolmena päivänä sen kuusi tuntia, niin tulee ‘aktiivimalli’ täytettyä.

ominluvintöihin

Anteeksi vammaiset

Kansalaisten orjuuttaminen on edennyt Suomessa hitaasti, ihmisryhmä kerrallaan. Jotain, mihin koko kansaa ei pystyisi alistamaan yhdellä rysäyksellä, saavutetaan salavihkaa, pikkuhiljaa.

Olin itsekin orjuuttaja 90-luvun alussa. “Tottelin vain esimiehiäni.” Hakiessani käsityöohjaajan paikkaa korpikylän työkeskuksessa en tuntenut halua orjuuttaa ketään. Se vaan oli työ, jota arvelin osaavani tehdä, syrjäisellä paikkakunnalla, kehitysvammaisten parissa – luultavasti helppo saada. Ja sainkin.

Työkeskuksessa kävi parikymmentä kunnan kehitysvammaiseksi, alkoholistiksi tai mielenterveyskuntoutujaksi määriteltyä kuntalaista. Luulin aluksi, että he tulivat töihin mielellään. He kutoivat mattoja ja poppanaliinoja, neuloivat, ja puutyöpuolella rakensivat huonekaluja. Tuotteita myytiin työkeskuksen pikku myymälässä ja tilaustöitäkin otettiin vastaan. Tuotteiden laatua kehuttiin. Hinnat voitiin pitää kilpailukykyisinä, kun oli palkkakulut vain kahdelle ohjaajalle, siivoojalle ja esimiehelle.

Vammaisiksi luokitellut saivat joka perjantai lapaseensa muutaman markan. Hämärä muistoni on, että mielenterveyskuntoutujalle maksettiin eniten, koska hän paiski töitä normaaliin tahtiin, mutta ‘palkka’ jäi muutamaan kymmeneen markkaan viikossa. Muut olivat kuka enempi, kuka vähempi tuotteliaita. Heille taskurahaksi kilautettiin muutama markka ja kehuttiin ahkeruutta ja työn laatua.

Vähitellen minulle selvisi, että vapaaehtoisesti siellä oli työssä vain muutama. Muut oli pakotettu sinne. En tiedä, mitä kiristyskeinoja käytettiin. On vaikea ajatella, että heiltä olisi katkaistu vammaistuki tai mikä heidän avustuksensa nimi tuolloin oli. Tuskin heitä olisi käyty raastamassa kotoaan. Ei heitä olisi viety putkaan eikä mielisairaalaan. Vai olisiko? Olisiko pullikoija pakkolääkitty tottelevaiseksi? Olisiko hänet suljettu vammaislaitokseen? He kaikki arvostivat sitä vähäistäkin itsenäisyyttä, mitä heillä vielä oli.

Millä keinoilla heidät töihin tuotiin, sitä en paljon pohtinut silloin. Sainhan itse ihan hyvää palkkaa. Tuotteiden myynti ei kattanut neljän ihmisen palkkaa, mutta jos nuo myyntitulot olisi jaettu tuotteiden valmistajien kesken, ja jos työkeskus olisi ollut paikka, jonne olisi saanut vapaaehtoisesti tulla hiukan tienaamaan ja oppimaan, se olisi saattanut tarjota tien ‘oikeaan’ työllistymiseen ainakin muutamille heistä. Tuollaisenaan se kuitenkin oli neljän kunnan työntekijän suojatyöpaikka ja vammaisille se oli pakkotyölaitos. Nöyryyttävä, raivostuttava pakkotyölaitos.

Siitä on jo melkein kolmekymmentä vuotta. Jotkut noista orjuudessa ahertavista ovat varmaan jo haudassa. Niiltä, jotka vielä elävät, haluaisin pyytää anteeksi sokeuttani. Otin osaa heidän ihmisoikeuksiensa riistoon, enkä edes välittänyt. Nyt minua ja puolta miljoonaa muuta tervettä, työkykyistä taviskansalaista ollaan orjuuttamassa. Välittääkö kukaan meistä? Mikä ihmisryhmä on seuraavana? Jaksammeko kohta enää itsekään välittää? Miten kauan ja miten tehokkaasti on tavallista ihmistä nöyryytettävä, kiristettävä, painostettava, uhkailtava, rangaistava ja syyllistettävä ennen kuin hänen omanarvontuntonsa rippeetkin saadaan riekaloitua niin, että hän alistuu tahdottomaksi, nöyräksi holhokiksi?

Virsi huonolle hallinnolle

Juolahti mieleeni pohtia, kumpi näistä tilanteista on totuus ajasta, jossa elämme, ja kumpi olisi surullisempi vaihtoehto:

a) Suomalaiset poliitikot ja virkamiehet eivät ymmärrä, mihin ovat kansaamme ajamassa toteuttaessaan ulkomaisten käskyttäjien komentoa kurjistaa meidät, vaan luulevat toimivansa yhteiseksi hyväksi?

b) Suomalaiset poliitikot ja virkamiehet ymmärtävät kyllä, mihin ovat kansaamme ajamassa toteuttaessaan ulkomaisten käskyttäjien komentoa kurjistaa meidät, ja tekevät se pahuuttaan ja ahneuttaan?

Luterilaisen kirkon virsikirjan aikaisemmissa versioissa oli nykytilannetta hyvin kuvaava virsi, numero 440:

1. Jo vääryys vallan saapi
se huutaa taivaaseen,
se turmaa ennustaapi
vie kansat kurjuuteen.
Ken Herran oikeutta
nyt täällä julistaa,
ja ken vanhurskautta
nyt tahtois puolustaa?

2. Nyt viekas vilppi täällä
on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä
ja vääryys voimissaan.
Ei kuulla kurjan ääntä
ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää
vääryyttä puoltamaan.

3. Kas, köyhän leivän syövät
nuo jumalattomat.
He viatonta lyövät
ja häntä vainoovat.
He kurjaa ahdistaapi
kuin käärme kiukussa,
korvansa tukkeaapi
tuon raukan huudoilta.

4. He armotonna veivät
osuudet orpojen.
He söivät lesken leivät,
on Herra nähnyt sen.
Hän vanhurskaasti kostaa
vääryydentekijät,
rankaisee ansiosta
nuo viekkaat ryöstäjät.

5. Vaan voitonpäivän kerran
vaivaiset näkevät,
vanhurskaus kun Herran
lyö väärät, väkevät.
Oi Herra, voimas näytä,
kansaasi armahda
ja hurskaan pyynnöt täytä
ja päästä vaivasta.

 

Työkielto nuorille

Verkossa kiertää nyt tarina nuoresta, joka sai nyt syksyllä potkut työpaikasta, jossa oli ollut kolme vuotta. Hän otti tietysti yhteyttä työttömyystoimistoon järjestääkseen työttömyyskorvauksensa, kunnes saisi seuraavan työn.

Hänpä kuulikin nyt kummia. Sen sijaan, että olisi saanut korvauksen työttömyydestään, hän sai kolme kuukautta karenssia siitä, että ei ollut keväällä hakenut opiskelemaan. Ei ollut hakenut, koska oli ollut töissä ja suunnitellut jatkossakin olevansa töissä.

Alle 25-vuotiaat ovat nykyisen lain mukaan oikeutettuja työttömyyskorvaukseen vain, jos ovat pyrkineet opiskelemaan vähintään kahteen kouluun. Virkailija nyt kuitenkin muutteli lakia oman mutunsa mukaan (jos tarina on totta) ja rankaisi irtisanottua nuorta siitä, että hän oli luottanut työpaikkansa pysyvyyteen eikä ollut osannut ennustaa joutuvansa työttömäksi. Pitääkö Suomen nuorten olla ennustajaeukkoja?

Onko nuorella siis oikeutta tehdä töitä?
Eikö opiskelun tarkoitus ole antaa valmiuksia löytää töitä?
Jos työpaikan löytää ilman muodollisia opiskeluja, eikö siinä ole oikopolkua päästy tavoitteeseen, eli toimittu yhteiskunnan ja kansalaisen kannalta tehokkaasti ja järkevästi? Opiskellahan voi myöhemminkin, vaikka työn ohessa, jos siihen tarvetta tuntee.

Jos työssä käyvä nuori olisi hakenut joka vuosi opiskelupaikkoja ja jos hänet olisi valittu jonnekin, olisiko hänen sitten ollut irtisanouduttava työstään? Miten pitkä karenssi siitä olisi tullut? Olisiko hänen tullut kieltäytyä opiskelupaikasta työpaikkansa takia? Miten pitkä karenssi siitä olisi tullut? Olisiko hänen pitänyt osata hakea opiskelemaan jonnekin, minne tiesi, ettei pääsisi? Kenelle siitä olisi ollut hyötyä? Entä, jos hän pätevänä nuorena ja hyvänä näyttelijänä olisikin yllättäen saanut sen epätodennäköisen paikan? Olisivatko nuo karenssit alkaneet kulua heti, työnteon tai opiskelun ohella, vai vasta sitten, kun nuori syystä tai toisesta olisi jäänyt työttömäksi työnhakijaksi?

Miten työttömyystoimiston virkailija voi tulkita lakia niin, että opiskelu, tai ainakin opiskelemaan hakeminen, olisivat itseisarvo? Työskenteleehän hän itsekin tehtävissä, joihin vielä muutama vuosi sitten haettiin työntekijöitä pätevyysvaatimuksella: ‘Ei erityisiä taitoja’. Hyväpalkkaisiakin töitä on siis mahdollista saada ilman koulutusta. Itseoppinut on yleensä parhaiten oppinut (jos nyt ei aivokirurgiasta puhuta).

Jos tällä tavalla päätetään rangaista menneisyyden päätöksistä, sitähän voisi laajentaa, jotta mahdollisimman monet pääsisivät karenssien piiriin. Eläkeikää lähenevää työtöntä voisi rangaista siitä, että oli 80-luvulla niin tyhmä, että kouluttautui ompelu- ja neulealalle eikä koodariksi tai lähihoitajaksi. Voisi rangaista siitä, että ei keksinyt mennä aikoinaan esikouluun ja ehkä sillä tavalla oppia mahdollisimman sosiaaliseksi ja luoda elämänikäisiä verkostoja jo varhain. Vääristä työpaikkavalinnoista voisi jaella rangaistuksia. Kaikki pankkitiliotteensa ja kuittinsa tulisi esittää 18-vuotiaasta lähtien, ja jos havaittaisiin, ettei ole elänyt riittävän säästeliäästi, voisi tulla pysyvä karenssi. Ja oikeastaan kaikkia kansalaisia voitaisiin rangaista tänään, koska varmaan laiminlyömme juuri nyt jotain, joka tulee myöhemmin elämässämme maksamaan yhteiskunnalle jotakin.