Työnantaja vai asiakas

Ennen oli kunnalliset kodinhoitajat, jotka kävivät apua tarvitsevien kuntalaisten kotona ja auttoivat monella tavalla. Nyt on jo ties kuinka kauan ollut tämä outo systeemi, jossa avustettavat kyllä edelleen etsitään kunnan kautta, mutta vammainen sitten onkin olevinaan se ‘työnantaja’, ja kunta vain ‘avustaa rahallisesti’.

Missä mielessä vammainen olisi työnantaja ja miksi tällainen systeemi on luotu? Vammainen avustettava ei laadi työpaikkailmoitusta, ei ota vastaan hakemuksia, eikä usein edes näe saapuneita hakemuksia eikä hakijoiden ansioluetteloita. Häntä ei katsota päteväksi edes tarkistamaan, millaisia ihmisiä hänen tulee kotiinsa päästää. Hänelle sallitaan vain summittainen ensivaikutelma muutaman minuutin tapaamisen perusteella, ja koska hakijoita ei yleensä kovin paljon tällaisiin hommiin ole (ymmärrettävästi), hän hyväksyy hakijan, jos hakija suurin piirtein pysyy tolpillaan ja saa sanan suustaan eikä haise kuin kapakkarotta. Avustajan palkka ei tule hänen (avustettavan) taskustaan, palkanlaskennan suorittaa kunta, tai sen ollessa kyvytön siihenkin, sen tekee ostopalveluna tilitoimisto. Siinä välissä voi puuhata vielä joku toinen yksityinen hoivafirma tai parikin. Vammainen ei päätä avustustuntien maksimimääristä, mutta voi lähettää avustajan kotiin ennen aikojaan, jolloin avustajan matkakulujen osuus päivän palkkakillingeistä nousee älyttömiin prosentteihin.

Miten vammaista voidaan kutsua ‘työnantajaksi’? Onko se siksi, että kunnan tai tilitoimiston vastuu palkanmaksusta ja muista työhön liittyvistä asioista saataisiin siirrettyä muualle? Halutaanko saada näyttämään, että nämä henkilökohtaiset avustajat eivät oikeasti olekaan kunnan palkkalistoilla, vaikka heidän palkkansa tuleekin veronmaksajilta? Millä nimikkeellä nuo palkkakulut lienevät kunnan kirjanpidossa?

Nimellisesti tässä kannustetaan vammaisten itsenäisyyttä, mutta onko tämä sitä? Kysytäänkö avustajaa tarvitsevalta, haluaako hän ottaa työnantajan vastuun? Joku varmaan on siihen halukaskin, mutta siinä tapauksessa hänellä pitäisi olla oikeus pitää nyörit käsissään koko prosessin ajan ja kunta tosiaan vain maksaisi tarvittavat rahat hänelle. Kuvittelen kuitenkin, että monen vammautuneen elämässä jonkun työllistämisen, työpaikkailmoittelun, haastattelujen, tuntilistojen suunnittelun ja palkanmaksun koukerot eivät ole asioita, joihin hän haluaisi rajoittuneet voimavaransa käyttää.

Työntekijän kannaltakin tämä on kömpelö systeemi. Hän ei voi elää muutaman työtunnin tuloilla, joten hän joutuu hakemaan muutakin työtä. Hänen omalle vastuulleen sitten jää monen työpaikan yhteensovittaminen. Ei ihme, että henkilökohtaista avustajaa on vaikea löytää. Silti se on työtä, jota suurin osa työttömistä työnhakijoista muuten voisi tehdä. Nykyisellään tämä ei toimi oikein kenenkään kannalta.