Tiedustelukäynti vai kuulustelu

Te, jotka olette olleet jo jonkin aikaa työttömyysavustuksella, työtä hakien, muistatteko ensimmäisen käyntinne työvoimatoimistossa? Onko montakin asiaa, jonka tekisitte toisin, jos menisitte vasta nyt kirjautumaan työnhakijaksi, tietäen kaiken, mitä nyt tiedätte työttömyysturvasta Suomessa?

Minä muutin Suomeen optimistisin odotuksin. Olin lukenut Suomen uutisia jo jonkin aikaa ja uskoin, että maassa vallitsi huutava työvoimapula. Arvelin, että iästäni huolimatta minulla olisi hyvä mahdollisuus työllistyä ahkeruuteni, työkokemukseni ja suomenkielisyyteni takia. Muualla asumisesta uskoin myös olevan hyötyä. Jätin siis työni, jolla olin itseni elättänyt toistakymmentä vuotta ja palasin kotimaahan.

Pari viikkoa lomailtuani menin työvoimatoimistoon. Kuvittelin asioiden sujuvan jotenkin siihen tyyliin, että ilmoitan olevani työnantajien saatavilla, työvoimatoimiston virkailija ilahtuu, ottaa yhteyttä listaan sopivista työnantajista ja minä aloitan kohta työt. Olin valmis tekemään monenlaista työtä, tietoisena puutteistani, mutta myös vahvuuksistani. Pidin itseäni edelleen kelvollisena työhön ja halusin auttaa kotimaatani sen painiskellessa työvoimapulassaan.

Toisin tietysti kävi. Asenteeni oli naiivi; sinä ymmärrät sen ja nyt ymmärrän minäkin. Ensimmäisessä haastattelussa minut rekisteröitiin työttömäksi, mikä merkitsi käytännössä sitä, että työvoimatoimisto harkitsisi, olinko oikeutettu työttömyysavustukseen – siis ei sitä, että olin uusi potentiaalinen työntekijä suomalaisille yrityksille. Työpaikan etsiminen minulle ei kiinnostanut haastattelijaani juuri lainkaan. Häntä kiinnosti, paljonko minulla oli säästöjä, oliko minulla mahdollisesti toiminimi ja olinko ollut kauankin yrittäjänä. Hän kysyi terveydentilastani, perhesuhteistani, työpaikoistani Suomessa silloin aikoinaan, 80- ja 90-luvuilla. Hän kysyi, aioinko jäädä Suomeen pysyvästi, eikä pitänyt vastauksestani, kun kerroin asiaan vaikuttavan muunmuassa sen, millaista Suomessa olisi asua – pompoteltaisiinko minua samalla tavalla kuin olin lukenut monia paluumuuttajia pompotellun. Virkailija näytti kyntensä siinä kohdassa, riemastui oikein, ja kirkaisi, että minulla näytti olevan Asenne.

Huomasin, että emme olleetkaan kaksi keski-ikäistä ihmistä keskustelemassa asiallisesti työllistymisvaihtoehdoista, vaan olimme kuvaannollisestikin pöydän eri puolilla. Hän piti itseään minua ylempiarvoisena ja minua loiseksi pyrkivänä luuserina. Hän ei kohdellut minua, kuten esimerkiksi yrityksen omistaja kohtelee ihmistä, jonka haluaa  tuovan arvokkaan työpanoksensa yritykselleen. Hän kohteli minua ensimmäisestä haastattelusta lähtien kuin yhteiskunnan ongelmajätettä – henkisesti sairasta asennevammaista – rikollista hyväksikäyttäjää.

Toivoisin, että kaikki me, jotka kirjoitamme ja puhumme kokemuksistamme työnhakijoina, nostamme yleistä tietoisuutta niin paljon, että työnhakijaksi – ei vaan, anteeksi, työttömäksi – rekisteröityvä tietää, mitä hänen kannattaa työvoimatoimistolle itsestään paljastaa, jottei ammu itseään jalkaan. “Minä haluan, että keskustelemme vapaasti ja kerrot itsestäsi” tarkoittaa: “Kerro minulle kaikki nyt, kun et vielä osaa olla varuillasi, jotta voimme käyttää kaikkea kertomaasi sinua vastaan.”

Minusta Suomen kansalaisella on oikeus saada tietoja itseään koskevista laeista ja säännöistä ennen kuin hän antaa virkailijalle henkilötietonsa. En kuitenkaan tiedä paikkaa, josta tietoa voisi saada anonyymisti. Työvoimatoimiston ja Kelan sivuilta löytyvää tietoa kannattaa lukea, mutta he eivät tietenkään mainosta sudenkuoppia. Monet ajautuvat keskustelupalstoille jouduttuaan ongelmiin. Harvaa kiinnostaa työttömän tilanne, ennenkuin itse kokee sen. Siksi useimmat oppivat kantapään kautta, mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä – ja silloin on jo liian myöhäistä.