Työttömyyskorvausten leikkurimalli on herättänyt kansalaiset osoittamaan mieltään. Kansalaisaloite on kerännyt vajaassa parissa viikossa yli 87 000 ääntä. Tarvittiin vain 50 000, jotta asia on otettava esille Eduskunnassa.
Myös Juhana vartiainen paljastaa mallin huonouden:
“Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen puolustaa mallia. Hän uskoo, että se alentaa työllisyysastetta pysyvästi.” (mtv.fi)
Ja sanotaan, ettei poliitikon suusta voi kuulla totuutta. Kyllä voi, vaikka sitten vahingossa.
Kansalaisaloite työttömyyskorvausten suunnitellun leikkausmallin kumoamiseksi on saanut yli vaadittavat 50 000 kannattajaa runsaassa viikossa.
Ylenannon Ajantasassa tänä aamuna ohjelmaan tuotu henkilö puolusteli leikkurimallia melko tonttumaisin syin: Lapin matkailuyrittäjät eivät saa värvättyä suomalaisia tonttuja jouluruuhkatyöhön, vaan pitää käyttää tuontitonttuja.
Niin, voin kuvitella, että Lapin paikkakunnilla voi olla pulaa tontuista, kun työikäinen väki on ajettu etelään opiskelemaan ja töihin. Mahtaako monikaan jäädä työpaikkapulan erityisesti runtelemille seuduille siinä toivossa, että ehkä pääsee tonttuilemaan joulukuuksi? Sillä palkalla ei pitkälle pötki. Eikä se työttömyystoimiston mielestä edes ole ‘vaadittavaa aktiivisuutta’, jos työskentelee kuukauden vuodessa. Sellaiselta passivistilta leikataan työttömyyskorvausta kolmen vuosineljänneksen ajalta sen melkein viisi prosenttia.
Ilmeinen ratkaisu on jäänyt huomaamatta. Eduskunta on pullollaan tonttuja. He uskovat ‘joulupukkiin’, eli siihen, että kyllä heidät vielä palkitaan, kun tottelevat käskyttäjiään. Glöginjuonti sujuu, ja kaikenlainen tonttuilu. Yhtenäisessä punaunivormussa he pääsisivät toteuttamaan luontaista laumasieluisuuttaan. Vähemmän pahaa he siellä hankien keskellä ehtisivät tekemään kuin Eduskunnassa.
Äänestäjien poispotkimat entiset kansan ‘edustajat’ siirrettäisiin tietysti myös tonttuilemaan Lappiin sen sijaan, että heille maksettaisiin sopeutumiseläkettä siitä, että kansa on heidät huonoiksi havainnut ja pois potkinut.
Pitkäaikaistyöttömille tarjottaisiin ilmainen matka tuohon keikkatyöhön ja ilmainen majoitus työrupeaman ajaksi. Eihän työttömällä työnhakijalla ole varaa maksaa kahden asunnon vuokraa. Eikä kukaan varmaan ehdottane, että joku muuttaisi Helsingistä Lappiin siksi, että siellä saisi ehkä olla tonttu muutaman viikon joulun seutuun? Maaseutuahan yritetään toisaalta kaikin keinoin tyhjentää.
Kansalaisaloite työttömiä rankaisevasta leikkurimallista löytyy täältä: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2730
Kyykytettävänkuja 6
16660 Työtönmäki
AVOIN HAKEMUS
“Hyvä paikallinen yrittäjä,
Kiitos tästä tilaisuudesta muistuttaa teitä olemassaolostani, taas. Aikaisempi palautteenne on ollut hyvin rohkaisevaa työnhaussani. Monethan eivät saa lainkaan palautetta, haastatteluista tai työpaikoista puhumattakaan. Olen oppinut sitkeyttä. En enää pahastu siitä, että katkaisette puheluni ja kerroitte ohjaavanne sähköpostini roskapostiksi. Onhan aina tämä vanhanajan paperikirjemahdollisuus. Tuon tämän avoimen hakemuksen taas postilaatikkoonne ja otan selfien pudottaessani sen laatikkoon, jotta voin todistaa työttömyystoimistolle, että olen hakenut paikkaa. Siis paikkaa, joka yrityksessänne mahdollisesti avautuu ompelualan ammattilaiselle. Sanoitte kerran, olikohan se viime vuonna, hauskasti, että tukkipuita ei ommella, vaan ne kaadetaan. Ymmärrän kantanne, mutta juuri tällaisista luovuuden haasteista erityisesti pidän!
Joskus alkuvuodesta, kun vielä vastailitte hakemuksiini, kysyitte, miksi otan yhteyttä teihin kerran kuussa. Voisin tosiaan kirjoittaa useamminkin – olemmehan näiden hakemusten kautta jo tulleet melko tutuiksi, ja mielelläni kirjoitan teille. Ehkä kuitenkin jatkan tätä aikataulua – pidän rutiineistani. Kylällämme on neljä yritystä, ja näin voin pitää yhteyttä jokaiseen niistä, ja jään rekrytoijille mieleen – uskoisin, että 13 hakemusta vuodessa riittää toistaiseksi. On ollut jotain huhuja, että yksi noista yrityksistä olisi lopettamassa toimintaansa. Jos niin käy, voin toki alkaa kirjoittaa teille joka kolmas viikko. Haluan tehostaa työnhakuani.
En tällä kertaa liitä ansioluetteloani. Ikävää, ettei käyttämäni paperi ole mielestänne hyvää saunan sytykkeenä. Tärkeintä kuitenkin on, että muistatte minut, jos jossain vaiheessa päätätte laajentaa metsäurakointitoimintaanne ompelu- tai neulealoille.
Peräänantamattomin terveisin”
(Johonkin tämäntapaiseen se johtanee, kun on pienilläkin paikkakunnilla haettava karenssin uhalla ainakin yhtä olematonta paikkaa viikossa.)
Mitähän alkava vuosi tuo työttömille työnhakijoille? Mukautuvatko yritykset tarjoamaan töitä satunnaisissa viikon pätkissä niitä kinuaville? Voisihan hakijoita ottaa ‘työkokeiluun’ – kai ne sitä viikon verran sietää. Näin voisi mahdollisesti pyörittää yritystä kokonaan tai suurelta osin ilman palkkakuluja, orjaliston naamojen vaihtumista viikoittain tuskin kukaan edes huomaisi.
Niitä vammaisten avustustöitä, joita minäkin tässä jonkin aikaa harrastin, osaa melkein kuka tahansa tehdä. Vammaisia vaan ei nykyisellään riitä kaikille. Alammekohan me työttömät työnhakijat piankin auttaa toinen toisiamme vammautumaan rahan takia? Sehän olisi win-win. Toinen voisi siitä löytää henkilökohtaisen avustajantyön, ja toinen saisi ansaitsemansa loman kyykytyksistä, kunnes kuntoutuisi takaisin työkykyiseksi työttömäksi.
Vähän raa’alta kuulostaa? Voi tuo tapahtua ilman tietoista ideointiakin, viinanhuurujen siivittämänä. Ainahan alkoholistit ovat kähinöineet ja kompuroittaneet toinen toisiaan känneissään. Siinä työllistetään Alkoa ja invatakseja ja fysioterapeutteja ja sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja poliisejakin. Työllistätkö itse yhtä paljon väkeä kuin yksi holtiton juoppo?
Naurattaisi, jos ei niin itkettäisi. Työttömyyskorvaus on korvaus siitä, että ei ole töitä, jotka toisivat tuloja. Nyt ensi vuoden alusta tuota korvausta kuitenkin leikataan, ellei työtön työnhakija ole ei vain hakenut töitä mutta myös saanut töitä. Jos hän ei ole mennyt ja ollut töissä jossain, häntä rangaistaan, vaikka hän ei ole se henkilö, joka päättää, palkataanko hänet tai palkataanko ketään. Kärjistetysti: jos paikkakunnalla on jossain kuussa kymmenen paikkaa avoinna ja työnhakijoita on sata, mahdollisesti heistä kymmenen työllistyy, ja yhdeksääkymmentä rangaistaan siitä, etteivät ottaneet mallia ja menneet töihin.
Aletaanko kohta leikata sairaseläkkeitä, jos sairas ei ajoittain ole terve? Leskeneläkkeitä voisi leikata, jos ei silloin tällöin todista puolisonsa yhä elävän? Lapsilisästäkin voisi vähän napsaista, ellei perhe todista olleensa lapseton vähintään viikon ajan vuosineljänneksessä? Kansan Eduskunnasta pois potkimien ‘edustajien’ sopeutumiseläkkeestä prosentteja pois, ellei potkut saanut osoita työelämään sopeutuneisuutta vähintään viikon, kolmen kuukauden välein? Sama menetelmä käy myös yritystukiin, vammaistukiin ja pienellä sovittelulla melkein mihin vaan.
Olen huomannut, että tällaiset kyselyt ovat joissain tapauksissa hyvä keino analysoida ongelmia. Seuraavia kysymyksiä voisi pohtia niin vammaiset ‘työnantajat’ kuin avustajat, sosiaalityöntekijät ja muut vammaiskuvioissa kärvistelevät. Jos joku suuttuu tästä, arvelen, että he havaitsevat itse ajattelevansa tai toimivansa tavalla, jonka tietävät huonoksi, vääräksi, epäeettiseksi tai laittomaksi. Jos taas ilahdut tästä kyselystä, olet luultavasti todella mukava avustettava, avustaja tai muu virkailija, ja sinun kanssasi on ilo tehdä töitä. Tämä on siis jonkinlainen testi, omalla pienimuotoisella tavallaan.
1. Jos saisit selville, kenen idea oli tehdä kehitysvammaisista, alkoholisteista, mielisairaista ja aivovammaisista ‘työnantajia’ henkilökohtaisille avustajilleen, mitä terveisiä haluaisit laittaa heille?
a) “Mikä ihmeen aivopieru tämä oli?”
b) “Upeaa tasa-arvoisuutta; näin voimaannutetaan vammaisia.”
c) “Kuka tahansa osaa olla työnantaja; nyt vaan sama idea päiväkoteihin, sairaaloihin, vanhainkoteihin ja vankiloihin.”
d) “Nokkelaa vastuunsiirtoa julkiselta puolelta vammaiselle ja hänen epätoivoiselle avustajalleen.”
e) “Saatuaan kokemusta työnantajana olosta vammaiset voisivat siirtyä (avustajineen) pomoiksi virastoihin, joissa tämä idea sikisi.”
2. Mitä jos henkilökohtaisen avustajan saadakseen avustajan palkka olisi maksettava itse, ja varattoman olisi tyydyttävä avustajiin, jotka muodollisestikin olisivat kunnan palkkalistoilla?
a) Vammaiset arvostaisivat avustajien työtä nykyistä enemmän.
b) Se opettaisi realismia ja lisäisi yhteistyöhalua.
c) Se tarjoaisi erilaisia mahdollisuuksia niin avustajille kuin autettavillekin.
d) Se eriarvoistaisi vammaisia heidän varallisuutensa perusteella, mutta tekisi työstä siedettävämpää avustajille.
3. Fyysinen vamma
a) antaa ihmiselle oikeuden kohdella toisia miten haluaa.
b) paranee vain, jos vammaisen joka oikkuun suostutaan ja käyttäytymisongelma ‘normalisoidaan’ reagoimalla itse ikäänkuin vammaisen kiukkuilu olisi aivan hyväksyttävää.
c) on fyysinen vamma eikä anna vammaiselle erityisiä diktaattorin oikeuksia.
4. Vammaiselle on lopulta parasta
a) peilata käyttäytymisensä ongelmia häntä avustavien ihmisten sanoissa ja teoissa, ja kasvaa ihmisenä.
b) tulla hyväksytyksi riidanhaluisena, kärtyisänä itsenään, jota virkamiehet, hoitajat ja avustajat tottelevat.
5. Vammautumisesta voi olla hyötyä, jos vammainen
a) käyttää kohtalonsa pakottaman joutoajan itsensä kehittämiseen.
b) rentoutuu mahdollisimman vähän aivojaan rasittaen: töllöttämällä televisiota, juopottelemalla, tupakoimalla.
c) oppii kontrolloimaan häntä avustavia ihmisiä pilkalla, räyhäämisellä, uhkailulla ja manipuloinnilla.
6. Mitä toivoisit, että sinun mielessäsi liikkuisi, jos joku päivä löytäisit itsesi kyvyttömänä pärjäämään arjessasi omin avuin?
a) Kiitollisuutta siitä, että tässä maassa ei (vielä) heitetä vammaisia kadulle, vaan hoivataan yhteisin varoin.
b) Katkeruutta siitä, että yhteiskunnan tuilla et elä yhtä laveasti kuin työtä tehdessäsi.
c) Päättäväisyyttä käyttää tilanne mahdollisimman hyödyllisesti.
7. Minkä luulet parhaiten takaavan elämisen ilon, kun kohtalo rusentaa pyörätuoliin tai sängyn pohjalle?
a) Jonkun toisen, vielä huonommassa tilanteessa olevan, auttaminen.
b) Se, että hoivahenkilökunta tekisi aina täsmällisesti kaiken, mitä vammainen käskee, ei koskaan toimisi vastoin hänen tahtoaan, ja mieluiten opettelisi lukemaan ajatuksia, jottei vammaisen tarvitsisi rasittua ohjeiden antamisessa.
c) Keskittymällä siihen, mitä vielä on eikä siihen, mitä on menettänyt.
Valtio tai kunta pitäisi velvoittaa tarjoamaan työttömälle työnhakijalle ainakin sen yhden tai kaksi päivää viikossa (vastaa työmarkkinatuen 130 euroa viikossa) palkkatyötä kaikkine etuineen, työttömyyskorvauksen sijasta. Jos ei haluaisi tai voisi tehdä tuota velvoitetyötä, voisi valita toimeentulotuen, joka olisi sitten hiukan alhaisempi. Näin se toimisi.
Julkinen puoli on asemassa, jossa pystyy tarjoamaan työtä, niin se voidaan myös velvoittaa sitä tarjoamaan. Työtön ei ole missään asemassa tuosta noin vaan tekemään palkkatyötä, jos häntä ei oteta minnekään töihin, eli jos työntekijöistä ei nyt vaan ole tarvetta. Voisihan sitä yrittää mennä omalla päätöksellä viikoksi töihin työttömyystoimistoon, mutta arvelen, että turvamies kutsuttaisiin välittömästi poistamaan työhön tuppautuja.
Työttömyysturvalakia muutetaan niin, että työttömyyskorvaus maksetaan 65 maksupäivältä 4,65 prosentilla alennettuna, jos työnhakija ei ole 65 edeltävän maksupäivän aikana ollut työssä yhtä työssäoloehtoa kerryttävää kalenteriviikkoa tai ansainnut yritystoiminnasta vastaavaa tuloa taikka ollut viittä päivää työttömyystoimiston määräämässä toiminnassa (palkaton työkokeilu, työnhakukurssit yms) mainitun 65 päivän aikana.
Olennainen ongelma tässä on se, että palkkatöitä ei ole, ja yrittämisen yrittäminenkin johtaa heti työttömyyskorvauksen katkaisuun, jos virkailijan mutu arvioi, että kyseessä on ‘kokoaikainen yrittäjyys’. Silti rangaistaan ongelman uhreja, eli työttömiä työnhakijoita.
Tuon pääongelman lisäksi tähän uuteen tyrannialakiin on ujutettu useita outouksia ihan vaan tekemään sopasta vielä sekavamman. Aletaanko työttömyyskorvausta nyt maksaa joka 65. päivä? Jos nykyinen hölmö maksu joka neljäs viikko (mikä aiheuttaa ongelmia niille, jotka saavat myös toimeentulotukea kalenterikuukausittain) ei käy, niin miksi ei sitten vaikka kahdeksan viikkoa tai kaksi kalenterikuukautta? Mutta tässä kai lasketaankin vain viisi päivää viikossa, eli 65 päivää tarkoittaa kolmea kuukautta, suunnilleen. Mutta sitä ei voi sanoa niin, koska kerran voi sanoa sekavamminkin.
Miksi 18 tuntia yhden viikon aikana? Millaisia töitä koskaan on tarjolla uudelle työntekijälle yhden viikon ajan 4-8 tuntia päivässä? Miksei jotain jatkuvaa kaksi tuntia viikossa -siivoushommaa hyväksytä ‘riittäväksi aktiivisuudeksi’?
Kun kerran päätettiin alentaa työnhakijoiden korvauksia kolmen päivän verran, niin miksi ei edes tarjota sitä mahdollisuutta, että työnhakija ‘suostuu’ alentamiseen automaattisesti sillä ehdolla, että häntä ei häiriköidä eikä kyykytetä? Oikeastaan voisimme kaikki näin ajattelevat kirjoittaa työttömyystoimistoon ja tarjoutua ‘suostumaan’ alennukseen, jos sitten saa olla rauhassa ja etsiä olemattomia työpaikkoja ja suunnitella yrittämisiä ja opiskeluita oman harkintansa mukaan.Siinä säästyisi myös virkailija-aikaa, eli rahaa.
Ensi vuoden alusta työttömyyskorvauksen saadakseen on haettava vähintään yhtä työpaikkaa viikossa, tai tuki katkaistaan kahdeksi kuukaudeksi. Ja työnhaun on johdettava ainakin 18 tunnin työrupeamaan neljännesvuosittain, tai muuten työttömyyskorvausta leikataan yhdellä päivällä kuukaudessa. Seuraan jatkuvasti lähiseutujen avoimia työpaikkoja, ja voin sanoa, että moneen kuukauteen ei sopivia paikkoja ole ollut. Ompelu- ja neulealan ihmisenä en haluaisi hakea metsäkoneen kuljettajan tai kirurgin paikkoja, joten jäljelle jää ne jämätyöt; siivoaminen ja henkilökohtaisen avustajan työ.
On kiusaus hakea kaikkia paikkoja, joita kuvittelee edes jotenkuten pystyvänsä tekemään. Sitä kiusausta kannattaa kuitenkin vastustaa. Kannattaa harkita tarkkaan. Fiksuja vammaisia kyllä löytyy, ja heitä auttaa mielellään, mutta entä jos avustettavaksesi sattuu vähemmän fiksu? Tai kohtauksia saava aivovammautunut tai kehitysvammainen tai alkoholisti tai mielisairas?
Tuollainen ihminen ei itse pääsisi mihinkään työhön, mutta nykysysteemin mukaan hän on pätevä leikkimään toisen ihmisen työnantajaa. Hänen käsiinsä asetetaan valta, yhteisillä varoilla, valita uhrinsa, kohdella häntä kuin orjaa tai piikaa, ja sitten heittää tunkiolle edes viitsimättä keksiä pätevää irtisanomisen syytä. Tässä on yksi tällainen ‘irtisanominen’. Henkilökohtaisen avustajan työhön kuuluu lupaus olla puhumatta eteenpäin toinen toisensa yksityisistä asioista. Tämä kohtaus kuitenkin näyteltiin julkisen sairaalaan käytävillä. Sillä oli useita kuulijoita ja näkijöitä. Siksi en riko vaitiololupaustani, kun kerron teille, miten minut irtisanottiin ensimmäisestä avustajan työstäni. Ja muutenkin ‘työsuhdeasiat’ eivät voi olla salassapidettäviä asioita, vaan niitä voidaan setviä jopa oikeudessa:
IRTISANOMINEN HENKILÖKOHTAISEN AVUSTAJAN TYÖSTÄ
Ajettiin tunnin matka keskussairaalaan. Pysähdyttyään pääoven eteen taksikuski kysyi pyörötuolissa istuvalta työnantajalta: “Minne päin olet menossa?”
“MenNÄÄN! Minulla on aika puolen tunnin päästä. On kiire. Minulla on varattu aika!”
Taksikuski: “Niin milloin sinulla on aika ja millä osastolla? Saanko nähdä sitä paperia?”
Työnantaja pitelee kouristuksenomaisesti lähetekirjettä, eikä anna meidän kummankaan lukea sitä. “Ei! MenNÄÄN!”
Minä: “Pääseekö sinne sisäkautta vai voiko taksilla ajaa lähemmäksi? Voinko työntää tuolisi sinne?”
Taksikuski: “Voin käydä infossa kysymässä. Mille osastolle sinun tapaamisesi on?”
Työnantaja (riuhtaisee paperia kauemmas.): “Ei! MenNÄÄN! On kiire!”
Taksikuski ja minä vaihdamme katseen, joka sanoo: “Jaha, mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Jospa asia selviää, kunhan potilas saadaan sairaalan ovesta sisään. Kai…”
“MenNÄÄN! On kiire!”
Taksin kuljettaja muistuttaa, että työnantajani tulee pyytää vastaanotosta lappu Kela-taksia varten. Työnantaja ei vastaa. Minä tuskin muistan asiaa, muistini on valitettavan epäluotettava, mutta enhän olekaan hänen edunvalvojansa, joten ei se onneksi minun muistini varaan jää.
Kiireinen työnantaja lasketaan alas vammaiskuljetusautosta ja urhea avustaja tarttuu kahvoihin. Pääovi aukeaa automaattisesti ja pyörätuolissa istuja huutaa aulassa olijoille: “Minua kiusataan. Sinä kiusaat minua. Jos minulta menee aika, sinä maksat.”
Yritän kääntää rullatuolia infotiskille päin, mutta työnantaja kurkottaa jalkaansa eteenpäin ja yrittää jarruttaa lenkkarillaan. “Ei!”
Minä: “Kysytäänpä täältä… Niin mille osastolle sinun aikasi olikaan?” Yritän katsoa paperia, mutta työnantaja riuhtaisee sen äkäisesti syrjään ja molottaa infoon: “Missä on kuntoutusosasto?”
Tie neuvotaan: Käytävän päähän ja sitten oikealle, ja hissillä alas. Kävellessäni työnantaja huutaa ja ärähtelee: “Minne sinä minua viet? Hommaan sinulle potkut! Sinä minua kiusaat! Minua kiusataan! Jos minulta menee aika, sinä maksat sen! Minä otan lakimiehen, perhana!”
Astumme hissiin. En vielä ehdi lukea opasteita, en pysty keskittymään, kun työnantaja huutaa: “Kysy tuolta!” Hississä seisoo nuori mies, joka avuliaasti ohjaa eteenpäin. Lähdemme hissiltä neuvottuun suuntaan. Työnantaja on paniikissa. “Ei hyvänen aika! Missä se on? Mihin sinä minua viet? Minä järjestän sinulle potkut!”
“Kiitos!” En tosiaan taida sopia juuri tähän työhön. Jonkinlainen käytösterapia olisi ‘työnantajalleni’ tarpeellisempaa, kun rollaattorilla liikkuminen kuitenkin jo häneltä sujuu. Rullatuolia pystyn työntämään, pystyn olemaan huomaavainen ja ystävällinen, jos toinen edes yrittää käyttäytyä kuin ‘normaali’ ihminen – kai se olisi vähintä, mitä ihmiseltä voi odottaa, jos hänet on laitettu ‘työnantajan’ rooliin? En sovi roskapussiksi. Ei kukaan sovi. Miksi tällaiselle ihmiselle järjestetään apua? Hän näkee avustajan piikanaan, jota saa höykyttää ja pilkata ja syyttää kaikesta, koko ajan, ja mahdollisimman alatyylisesti. Silti en voi irtisanoutua, koska siitä seuraisi parin tonnin sakot, eli kolmen kuukauden karenssi. Jos löytäisin kolmen kuukauden kokoaikaisen työn, voisin irtisanoutua. Tai toisen osa-aikatyön, jossa on enemmän tunteja.
Vastaan tulee hoitaja. Kysyn tietä, ja työnantaja mölisee vieressä. Neuvotaan kääntymään takaisin ja menemään hissillä kerroksen alemmas (vai oliko se ylemmäs – ensimmäisiä kerroksia vaikuttaa olevan kaksi). Kaiken tämän olisin luultavasti saanut selville etukäteen netistä, jos ‘työnantajani’ olisi suvainnut näyttää minulle lähetettään. Huuto jatkuu hississä.
Työntäessäni tuolin taas käytävälle lenkkari pyrkii taas lattialle. “Missä se on? Sinä olet syyllinen tähän! Minä kyllä järjestän sinulle sellaiset potkut, että…”
Seuraan kylttejä pitkin käytävää, ohi seinämillä odottavien potilaiden, huudon kaikuessa kiviseinistä. Käytävän päässä on lasikoppi, jota kohti suunnistan, mutta työnantaja huutaa hoitajalle yhdessä hoitohuoneessa, jonka ovi on auki: “Moi!” Hoitaja kääntyy. “Miten voin auttaa?” Hän katsoo minua, mutta työnantaja mukeltaa kiihtyneellä äänellä: “Minulla on aika yhdeksän kolmekymmentä. Hoitaja Petralle.”
Hoitaja: “Petra ei taida olla paikalla juuri nyt. Minäpä käyn katsomassa.” Hän lähtee. Käännän rullatuolin tuolirivin eteen ja istuudun itsekin. Toinen hoitaja lähestyy. Työnantaja ehättää puhumaan hänelle: “Minulla on aika Petralle.” Selitän hoitajalle, että joku jo lähti ottamaan selvää. Ensimmäinen hoitaja palaa, ja neuvoo sille lasikopille, jonne asti emme äsken ehtineet. Yhä vastalauseiden jarruttamana työnnän pyörätuolin vastaanottotiskin luo. Sitä vastapäätä näyttää olevan uloskäynti – taksilla varmaan olisi päässyt ihan lähelle, jos taksille olisi paljastettu, minne matka oli.
“Minulla on sairaanhoitaja puoli kymmeneltä.”
“Saisinko nähdä sitä kutsukirjettä?”
Työnantaja pitää sormet köyryssä kirjeestä kiinni.
“Siitä näkisin sen ajan…”
Kirje ojennetaan epäröiden. Virkailija katsoo koneeltaan.
“Petra ei taida olla täällä tänään. Täältä näkyy, että hoitajan aika on peruttu.”
“Minulta ei viedä aikoja. En kyllä enää ikinä tule tänne!”
“Ymmärrän täysin. Tässä kirjeessä sanotaan, katsopa tässä, että hoitajan aika on peruttu. Nämä kaksi muuta aikaa kuitenkin on jäljellä. Istukaa tähän odottamaan. Puolen tunnin odotus.”
Parkkeeraan pyörätuolin, otan muistikirjani esille ja alan kirjoittaa kynä sauhuten. En osaa muutakaan. Vieressäni istuva työnantaja käy seuraavaa yksinpuhelua:
“Minä hommaan sellaisen palaverin Aulin ja Sirpan (nimet muutettu) kanssa! Sinä et tunnekaan Sirpaa. Nyt voit ottaa multa takin pois. Minä en luota Liisaan (nimi muutettu) enkä kehenkään. Merja (nimi muutettu) vei multa rahaa. Sinä oot minun kiusaaja! Täällä tehhään kiusaa. Kyllä se on kivaa, kun kiusataan. Rähmä-Liisa on varas. Teen siitä työttömän. Se vie mun antihistamiinin ja astmalääkkeet. Vai onko se Eilan (nimi muutettu) pojalle? Sillä on tupakkayskä. Mä oon sitä mieltä, että kaikilla on… Onkohan Petralla (hoitaja) punanen tukka? Taijan pyytää Jukalta (lääkäri) ajan takasin. Mä oon sitä mieltä. Katsotaan, mitä rähmä-Liisa uskaltaa. Mä hommaan potkun takapuoleen. Liisalle kelpaa mun rahat. Sai puhtaita kympin seteleitä. Minä tiijän, mitä multa viijään. Minä sanon Petralle, että laulapas vähän: Jos sais kerran reissullansa nättiä pappaa halata. Jukka on yksi kiusaaja. Sano mulle kerran, että oon muka ollu Siwassa töissä. Nyt minä sanon Sirkalle (nimi muutettu): ei ole koiraa meillä. Minä haukun meillä. Eskolla on susikoira. Hei minulla on yksi ystävä, joka on helluntailainen, mutta häntä ei ole kastettu. Minua kiusaa vähä yks sun toinen. Sirkka on yks, ja Suvi (nimi muutettu). Suvi on harras uskovainen.”
Hoitaja Petra saapuu kuitenkin paikalle ja juttelee hetken. Työnantaja kääntää päälle herttaisen puolensa, lausuu itse sepittämänsä tunteellisen isoäitirunon, kertoo, miten hän ‘käy lenkillä’ niin paljon, että naapurit ovat huolissaan, että hän laihtuu liikaa. Hänen esityksensä on niin tunteellinen, että hoitajan silmiin kihoaa kyynel. Vielä hiukan odotettuamme lääkäri tulee kutsumaan sisälle. Aika täsmällisesti hän tuleekin, ja hyvä niin, koska kelloa vahdataan silmä kovana ja minuutinkin viivytyksestä seuraisi jurputusta tai suoraa huutoa.
…
Tapaaminen on ohi. Samalla, kun työnantajaa työnnetään vastaanottohuoneesta ulos, taksin kuljettaja tulee sisään ulko-ovesta. Hän kysyy, olemmeko valmiit lähtemään. Työnantajalla on kuitenkin vielä muita kiireitä. Hän on etukäteen puhunut, miten hieno kahvila keskussairaalalla on ja miten hän tarjoaa kahvit niin avustajalle kuin taksikuskillekin. Sinne nyt pitäisi päästä. Kukaan ei tule sanoneeksi, että kahvila on pääoven vieressä. En olisi lähtenyt työntämään potilasta samaa reittiä takaisin, vaan olisimme menneet sinne taksilla. Taksikuski jää odottamaan Kela-paperia, jonka työnantaja oli unohtanut pyytää. Vastaanottovirkailija näyttää reitin kartasta, ja se vaikuttaa helpolta: käytävän päähän, sitten vasemmalle hisseihin ja kerrosta alemmas.
Löytyy helposti, muutaman pysähdyksen ja kartanluvun jälkeen. Hissistä ulos. Näkyy kyltti ruokasaliin. Tämäkö se nyt on? Yritän mennä sinne päin. Ärinää. Huutoa.
“Onko tämä nyt se ruokapaikka, jota tarkoitit?”
Ohikulkeva hoitaja kuulee työnantajan örinän ja pysähtyy kysymään minulta, minne olemme menossa. Ensimmäisiä kerroksia näyttää tosiaan olevan kaksi. Olemme väärässä ensimmäisessä kerroksessa. Takaisin hissiin. Hissistä ulos. Työnantaja huutaa tyhjään käytävään: “Kysytään!”
Lähden vasemmalle, kuten oli neuvottu, ja kuten seinällä oleva kyltti opastaa. Suoraa huutoa.
“Pysähdy! Ei! Ei se ole täällä. Perhana, minä hommaan lakimiehen…”
Huuto jatkuu koko matkan ajan, mutta sinnikkäästi kävelen opasteiden suuntaan. Rullaan hänet kahvilaan. Huuto laantuu. Otan itselleni mukin vettä ja siemaisen sen. Täytän mukin uudestaan ja asetan sen tarjottimelle. Asetan sille myös yhden kahvikupin ja yhden pullalautasen.
“Voipulla!”
Otan pihdeillä yhden voipullan ja näytän sitä työnantajalle.
“Ei kun tuo!” Köyry pitkäkyntinen sormi osoittaa voisilmätöntä pullaa. Nostan sellaisen lautaselle. Etenemme kassalle. Kuuluu mutinaa: “En kyllä maksa muuta kuin omani.” Sitten hän tulee vilkaisseeksi tarjottimelle, jolla on vain hänen kahvinsa ja hänen voisilmätön pullansa, ja hän hiljenee.
…
Ajomatka rankan sateen läpi työnantajan asunnolle. Siellä tulee vielä draamaa taksimatkan omavastuusta, joka on 50 euroa.
“En maksa niin paljon!”
Työnantajalle selitetään, että matkan kokonaishinta oli yli kaksisataa euroa ja että viisikymppiä on siitä vain pieni osa.
“Minä en luota teihin kumpaankaan. Minä hankin lakimiehen. Minä järjestän sinulle potkut. Minä, minä, minä…”
Henkilökohtaiseen avustamistyöhön ryhtyvä tai avustajan ottamista/anomista harkitseva voisi miettiä sopimusta, joka täytettäisiin ennen työsuhteen solmimista. Jokainen tilanne on erilainen. Tässä on yksi sopimusluonnos. Kumpikin osapuoli valitsee vaihtoehdoista sopivimman. Jos erimielisyyttä esiintyy, se voidaan keskustella läpi ennen työsopimuksen allekirjoittamista.
Sopimus henkilökohtaisen avustamisen ehdoista:
1. Käyttäytyminen:
a) Molemmat käyttäytyvät aina niin kohteliaasti ja ystävällisesti kuin osaavat. Asiat esitetään puhuen, ei huutaen. Ongelmat ratkaistaan keskustelemalla, ei syyttelemällä, pilkkaamalla, uhkailemalla eikä huutamalla.
b) Avustettava saa työnantajana käyttäytyä miten haluaa, mutta avustajan on aina oltava nöyrä ja kohtelias.
c) Avustaja saa käyttäytyä miten haluaa, mutta avustettavan tulee olla ystävällinen ja kiitollinen saamastaan avusta.
2. Alkoholi:
a) Parempi jos molemmat ovat täysin raittiita, mutta ainakaan työajalla ei juopotella, ei olla juovuksissa eikä krapulassa.
b) Avustettava voi kotonaan juoda niin paljon kuin haluaa.
c) Avustaja saa olla töissä humalassa tai krapulassa.
3. Työn vaarat:
a) Ennakoitavissa olevat vaarat eliminoidaan tai minimoidaan ja niistä kerrotaan jo työpaikkailmoituksessa.
b) Työntekijän loukkaantuminen ei haittaa, koska sitä vartenhan avustettavan täytyy maksaa vakuutus.
c) Loukkaantuminen on irtisanomisen peruste; uusia avustajia kyllä löytyy.
4. Tupakointi:
a) Työaikana ei tupakoida sisätiloissa.
b) Avustettava saa kotonaan tupakoida niin paljon kuin haluaa, ja altistaa raittiin avustajansa passiiviselle tupakoinnille.
c) Avustaja saa tupakoida niin paljon kuin haluaa.
d) Molemmat voivat tupakoida vapaasti ja asia mainitaan jo työpaikkailmoituksessa.
5. Työsuhteen lopettaminen:
a) Työsuhde jatkuu sovitun ajan ja puretaan vain painavista syistä, puolin ja toisin.
b) Työntekijä ei voi lopettaa työsuhdetta kuin äärimmäisessä hädässä, koska TE-toimisto rankaisisi irtisanoutumisesta häntä kolmen kuukauden karenssilla, mutta avustettava voi lähettää avustajansa kotiin heti kun hänestä siltä tuntuu.
c) Työsopimus ei sido kumpaakaan.
6. Ammattitaito:
a) Molemmat ymmärtävät olevansa amatööreja tässä oudossa tilanteessa, avustettava ‘työnantajana’ ja avustaja avustajana. Kumpikaan ei odota toiselta monen alan ammattitaitoa, vaan paremminkin hyvää tahtoa ja neuvotteluhalua.
b) Avustettava saa olla oma vammainen itsensä, mutta hänellä on oikeus vaatia, että avustettava on kouluttautunut ainakin lähihoitajaksi, siivoojaksi, kokiksi, koirankouluttajaksi ja nettitukihenkilöksi.
c) Avustaja on amatööri, mutta vammaisen avustettavan on osattava toimia työnantajan roolissa ammattitaitoisesti.
7. Joustavuus:
a) Kumpikin pyrkii joustamaan, kohtuuden ja työsopimuksen rajoissa.
b) Työntekijän on suostuttava kohtuuttomiinkin vaatimuksiin, mutta hoidokin ei tarvitse joustaa missään.
c) Työntekijällä on omat rutiininsa, joihin avustettavan on sopeuduttava tai oltava ilman avustajaa.
reilusuomi 